Voin sanoa, että olen kävellyt yli 4 100 metrin korkeudella merenpinnasta. Voin sanoa, että ymmärrykseni maailmasta on avartunut. Voin sanoa vaikka mitä, mutta tärkeintä talvilomamatkassani Nepaliin olivat kuitenkin ihmiset. Tarkennan vielä: toiset kristityt.

Sanotaan, että paljon käytetyt sanat voivat kärsiä inflaation. Minulle tapahtui niin Jumalan rakkauden suhteen.

Missionaalinen koululaistiimilinja. Nimi itsessään kuulostaa varsinaiselta sanahirviöltä. Sijaintina Perheniemen evankelinen opisto, vanha kartano keskellä maaseutumaisemaa. Mikä ihme sai minut – tai 6 muuta nuorta – hakemaan kyseiseen kouluun? En oikeastaan osaa itsekään sanoa. Itselläni oli vielä kesän puolessa välissä hyvin erilaiset suunnitelmat. Olin ajatellut aloittaa syksyllä amk-opinnot ja lisäksi osallistua seurakunnan nuorisotyöhön, ehkä käydä iltatöissä. Samalla kuitenkin sisimmässäni kaipasin enemmän Jumalaa, enkä ollut lainkaan varma itsestäni enkä suunnastani. Onko tämä todella Jumalan tahto minun kohdallani; mikä on minun tehtäväni; olenko edes kyllin kypsä tekemään isoja päätöksiä? Pitkän pohdinnan, itkunsekaisen kriisin ja monen muun eriskummallisen mutkan jälkeen päädyin lähettämään hakemuksen koululaistiimilinjalle – ja