Kun kaikki perustukset revitään, mitä vanhurskas voi enää tehdä?” kysyi aikanaan Israelin kuningas Daavid (Ps. 11:3). Hän näki ajan, jolloin oikeuden- mukaisuus ja turva horjuivat. Kuulostaako tutulta? Moni suomalainen kristitty kokee nyt samoin: asfaltti repeää jalkojen alta. Kansa etääntyy Jumalan sanasta, valtio velkaantuu ja työttömyyskäyrät hipovat pilviä. Sodan uhka on myös palannut Eurooppaan. Antisemitismi, kouluväkivalta ja terrorismi leviävät maailmalla. Ympäristön tila herättää etenkin nuorissa kasvavaa pelkoa ja jopa luonnonvoimat tuntuvat oikukkailta. On helppo kysyä: mitä enää voi tehdä? Daavidin vastaus

  ”Maailma muuttuu, Eskoni.” Aleksis Kiven Nummisuutareista tuttu kuolematon lausahdus on ollut usein mielessä, katsoipa sitten lähelle tai kauas. Monet niistä, jotka ajattelevat aviolii-tosta tai naispappeudesta perinteisesti, eivät enää koe olevansa kansankirkossa toivottuja jäseniä. Kirkko kuitenkin brändää itseään moniääniseksi ja sulkee syliinsä sateenkaarimessut, joogan ja monia muita hengellisyyden ja henkisyyden muotoja. On vaikea ymmärtää, miksi kotipaikkaoikeutta ei haluta antaa niille, jotka pitäytyvät klassiseen avioliittonäkemykseen ja torjuvat naispappeuden − olitpa sitten itse näistä kysymyksistä mitä mieltä tahansa. Moniäänisyys on valikoivaa. OPKOkin

Kirkossa ja herätysliikkeissä kilpaillaan urheilulajissa nimeltä raamatullisuus. Kuka vetää pisimmän korren? Kysymys ei ole yksinkertainen, sillä Raamatun tulkinnassa on aina monia näkökulmia. En ole elämäni aikana tavannut kahta kristittyä, jotka ajattelisivat kaikista hengellisen elämän kysymyksistä samalla tavalla. Mitä suurempi joukko, sitä suurempi hajonta. Eri kirkoissa ja seurakunnissa Raamattua Jumalan ilmoituksena pitävien kristittyjen kohdalla on aina kyse yhteydestä erilaisuudessa. Silti rajansa kaikella. Tästä syystä kristillinen kirkko loi ensimmäisinä vuosisatoina kolme ekumeenista uskontunnustusta. Ne tiivistävät uskon kannalta keskeisimmät opit ja auttavat erottamaan