Mitäs uutta OPKOssa on meneillään? Tätä työmme ystävät ja toisten yhteisöjen työntekijät aina välillä utelevat minulta. Mikä olisi hovikelpoinen vastaus tuohon tuiki tärkeään kysymykseen? Onko niin, että uusien asioiden tekeminen on elinvoimaisuuden ja uskottavuuden merkki? Jos minulla ei ole mitään uutuutta kerrottavana, junnaako OPKO paikoillaan kuin kuravelliin juuttunut bussi? Hengellisten järjestöjen ja seurakuntien suurin haaste ei sittenkään ole ideoiden tai uusien tuotteiden puute, vaan kyvyttömyys keskittyä. Vain silloin, kun uskallamme sanoa sadalle hyvälle asialle ”ei”, voimme sanoa kaikkein tärkeimmälle ”kyllä”.

Tellus-planeetan viime kuukaudet ovat olleet kuin Hollywoodista. Koronan iskettyä OPKOssa otettiin digikolmiloikka. Verkossa on pidetty nuorteniltoja, opiskelijailtoja, koulutuksia ja työhaastatteluja. Pääsiäispysäkin rukouskonsertti striimattiin Enä-Sepästä kaikkialle Suomeen. Koululaisten actionpäivätkin sujuivat mainiosti verkossa. Toimintaan on eräällä paikkakunnalla osallistunut jopa enemmän väkeä kuin normaaliaikoina. Työntekijämme ovat venyneet melkoisiin suorituksiin. Aplodit heille! On ollut myös hienoa seurata, miten seurakunnat ympäri Suomen ovat hypänneet omat loikkansa tuntemattomaan. Kirkko voi olla ylpeä tavasta, jolla vanhuksia ja muita riskiryhmiin kuuluvia on autettu ja tavoitettu esimerkiksi soittamalla heille

Tapaan usein päätään pyöritteleviä kristittyjä. Monet heistä kokevat olevansa nurkkaan ajettuja. Enää ei saisi kirkossa eikä yhteiskunnassa ajatella perinteisellä tavalla esimerkiksi naispappeudesta, lähetystyöstä, sukupuolirooleista eikä avioliitosta. Myös evankeliointi leimataan turhaksi uskon tuputtamiseksi, kun kaikki tiet vievät kerran taivaaseen. Kuka puolustaisi luterilaisia herätyskristittyjä, jotka ovat näkemyksineen syrjittyjä ja vähemmistössä? Apostoli Paavali antaa hyvän neuvon, joka tulisi noudattaa eri tavalla ajattelevien kristittyjen kanssa: ”Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa” (Room. 12:18). Rauhassa eläminen voi pelittää, jos kunnioitetaan

Joskus pitää mennä kauas voidakseen nähdä lähelle. Sananparsi piti paikkansa opiskelijaedustajien Toinin, Hannan ja minun kohdalla viime heinäkuussa, kun osallistuimme IFESin maailmankonferenssiin Etelä-Afrikassa. Opimme esimerkiksi, että suurimmat opiskelijajärjestöt eivät toimi rikkaimmissa maissa, vaan Keniassa ja Etiopiassa. Molempien maiden evankelisessa opiskelijajärjestössä on mukana yli 40 000 nuorta.  Monissa länsimaiden vanhoissa opiskelijajärjestöissä toiminta yskii samalla kun etelän yliopistoissa evankeliumi etenee vauhdilla. Miksi näin? Missiologit ovat jo kauan kertoneet, että kristinuskon painopiste on siirtynyt länsimaista Aasiaan ja Afrikkaan. Arvostettu teologi ja kirjailija John

Tulisiko meidän rukoilla enemmän? Lue Arkin pääkirjoitus: Rukoilemme niinkuin uskomme. 

Terveisiä Afrikasta. Olen juuri palannut kauan odottamaltani sapatti- ja opintovapaalta. Vietin sen johtajuusinstituutissa Wellingtonissa Etelä-Afrikassa. Moni ihmetteli avoimesti, miksi lähden hakemaan johtajuusoppeja tuhansien kilometrien päästä. Miksi mennä merta edemmäksi kalaan, jos saalista voi pyytää myös kotirannassa? Kolme kuukautta Afrikan eteläkärjessä tarjosivat minulle suuria oivalluksia. Ryhmässämme oli opiskelijoita 27 maasta – suurin osa Afrikasta. Kulttuurien ja persoonien kirjo, uskon erilaiset yhteisölliset ilmenemismuodot yhdistettynä yli 60 kouluttajan luentoihin tekivät ajasta ainutkertaisen. Olen ehtinyt kerätä jo paljon kokemusta kristillisen työn kentällä ja elän