Tunnistan itseni Mikko Aallon sanoista. Minunkin elämässäni oli aika, jolloin tunsin itseni melkoisen turhautuneeksi ja huomasin kristillisyydestä tulleen minulle suorittamista. Oikeastaan se oli ollut sitä alusta asti. Puhuin muille armosta, mutta itselleni koko elämä, jumalasuhdekin, tuntui pohjimmiltaan työltä.
Käsitteet ”armo” ja ”Jumalan rakkaus” olivat mielessäni kaventuneet sääliksi, jonkinlaiseksi vastentahtoiseksi armahtamiseksi. Ikään kuin Jumala olisi sanonut: ”Olethan sinä surkea ja iljettävä syntinen, mutta armossani olen päättänyt sietää sinua.”
Eräänä iltana noihin aikoihin mieleeni nousi ajatus siitä, miten kaikki ihmisten välinen rakkaus on oikeastaan vain haalea heijastus Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan.
Isä ja äiti rakastavat pientä vauvaansa, joka ei osaa tuottaa heille mitään hyötyä – päinvastoin pelkkää vaivaa, yötä päivää. Silti tämä ihmisolento on heille ihaninta ja kallisarvoisinta maailmassa, omaa henkeäkin tärkeämpi.
Laulujen laulussa sulhanen ja morsian ylistävät toisiaan päästä varpaisiin – kaikki toisessa on kaunista ja täydellistä. Sama toistuu moderneissa rakkauslauluissa. Keitä nämä lähes jumal’olennot ovat, joista lauluja kirjoitetaan? Aivan tavallisia ihmisiä – rakkauden silmin nähtyinä.
Jeesuksesta sanotaan: ”Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi” (Joh. 1:12). Jokainen kristitty on siis Jumalan rakas lapsi, hänen silmäteränsä. Uskovia kutsutaan myös Kristuksen morsiameksi. Ja ”niin kuin sulhanen iloitsee morsiamestaan, niin sinun Jumalasi iloitsee sinusta” (Jes. 62:5).
Tuona iltana uskalsin vihdoin alkaa uskoa, että Jumala ei vain siedä minua; Hän nauttii minusta. Se oli käännekohta, jonka jälkeen olen pikkuhiljaa opetellut uudenlaista suhtautumista elämään.
En ole Jumalalle vastenmielinen. Kaikki syntini on annettu anteeksi ja pyyhitty pois. Ne eivät määritä olemustani eivätkä sitä, mitä olen Jumalan edessä. Jeesukseen uskovana olen uusi luomus. Jumala näkee minussa vain kaiken sen hyvän, mitä on itse luonut. Hän on aivan hullaantunut minuun.
Minun ei tarvitse puolustella tai oikeuttaa vääriä tekojani ajatellen, että eihän näille voi mitään. Tiedän, että Jeesus asuu minussa ja vaikuttaa minussa tahtomista ja tekemistä, jota en itse saisi aikaan.
Minun ei tarvitse päivän päätteeksi laskea tekemiäni virheitä, vaan saan kiittää Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, mitä Hän on kauttani tehnyt.
Eikä minun tarvitse purra hammasta ja hokea itselleni: ”Usko ei ole tunne, joten tottele ja rakasta Jumalaa, vaikkei huvittaisikaan.” Jos ei huvita, tiedän että on aika kaivaa esiin olosuhteiden ja stressaamisen alle hautautunut armo. Se on lähde, josta saa juoda virvoitusta joka päivä, joka hetki.
Armo ei ole ainoastaan syntien anteeksiantamista. Armo on sitä, että Jumala luo meissä uutta elämää.
Sari Nuutinen
Artikkeli on julkaistu Arkki-lehdessä 3/2014.
