Jumalan edessä armoa tarvitsee koko ihmiskunta, sillä kaikki ovat ”kuolleet rikostensa ja syntien tähden”. Niin Sana sanoo (Ef. 2:1). Kuolleet kuin ruumiit joukkohaudassa, ilman mahdollisuutta tehdä enää mitään omaksi hyväkseen. Kukaan ei voi auttaa itseään pääsemään irti synnistä, eivät ihmisistä parhaimmatkaan. Hengitämme täällä hetken, mutta todellista elämää meissä ei ole, ellei Jumala sitä synnytä meihin. Ajatus tuntuu ehkä pahalta, mutta Jumalan pyhyys on enemmän kuin ymmärrämmekään. Hän näkee toisin kuin me, ihmisten sisimpään asti, kaikkein salaisimmatkin asiat. Eikä tämä maailma meidänkään silmissämme mikään paratiisi ole, emmekä mekään mitään pulmusia, vaikka useimmiten olemme sokeita synnillemme – toisten synnit sen sijaan näkyvät selvästi.
Maailma armon varassa
Koko maailma on olemassa yksin Jumalan armon varassa. Hänen armonsa, niin kuin hänen pyhyytensäkin, on täysin meistä riippumatonta. Armo on Jumalassa itsessään, inhimillisesti ilmaistuna hänen ”sydämessään” ja ”mielessään”. Se on ikuista ja muuttumatonta. Se on niin syvää rakkautta, ettei meillä ole mitään, mihin voisimme verrata sitä. Siinä, missä hänen pyhyytensä tuomitsee, hänen rakkautensa saa hänet pelastamaan syntiinsä kuolleen maailman ja syntiinsä kuolleen yksityisen ihmisen, sinutkin. ”Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina. Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden. Ylistetty olkoon hänen armonsa kirkkaus, kun hän antoi meille rakkaan Poikansa!” (Ef. 1:4—6.)
Jumalan armo voi tulla osaksemme vain Kristuksessa, joka on tullut ihmiseksi, elänyt synnittömän elämän ja kärsinyt Jumalan rangaistuksen jokaisen ihmisen jokaisesta synnistä ja siitä syntisyydestä, joka meissä asuu. Kukaan meistä ei ole jäänyt sen ulkopuolelle. Hänen ristinkuolemassaan näkyy kirkkaimmin Jumalan pyhyyden ja rakkauden väkevyys.
Jumalan armo on ristin muotoinen. Se on niin voimallinen, että se voi tehdä eläväksi synteihinsä kuolleen ihmisen. Ei ihme, että evankeliumia sanotaan Jumalan voimaksi. Se nostaa elämään kaikkein syvimmällekin langenneen, elämässään haaksirikkoutuneen, muiden halveksiman. Juuri tällaiset ihmiset pyrkivät Jeesuksen eläessä hänen ”vastaanotolleen”, ja he saivat avun. Itseriittoisille ihmisille Jeesus ei voi antaa mitään. Heidän sisimpänsä on suljettu hänelle. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat” (Mark. 2:17).
Kuinka armo voi tulla meidän osaksemme? Hänen armonsa vaikutusten varassa. Huomaa, että armo ja armon vaikutukset ovat kaksi eri asiaa.
Armon vaikutukset elämässämme
Armo on Jumalassa. Se on kokonaan meidän ulkopuolellamme. Armon vaikutukset taas tapahtuvat meissä. Ilman armon vaikutuksia emme tulisi tuntemaan itse armoa. Otan vain muutaman esimerkin armon vaikutuksista. Kukin voi sitten katsella armon vaikutuksia laajemminkin elämässään.
Armo vaikutti jo elämämme aamussa, jolloin useimmat meistä kastettiin. Ehkä jo sitä ennen olimme vanhempiemme ja edellisten sukupolvien rukouksissa. Armo on vaikuttanut monien ihmisten välityksellä, uskontotunneilla koulussa, rippikoulussa ja monin näkymättömin ja huomaamattomin toimin.
Armo on herättänyt monet meistä tajuamaan syntinsä ja jopa syntisyytensä. Se on kipeä prosessi. Suuret luulot itsestämme ja hurskaudestamme Jumalan edessä karisevat pala palalta. Lopulta meidän on todettava Paavalin tavoin: ”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää” (Room. 7:18). Miksi tämän kokeminen on välttämätöntä? Ilman synnintuntoa armolla ei ole meissä tarttumapintaa. Tarranauha ilman vastaparia on hyödytön.
Armon vaikutuksista suurin on, kun evankeliumi tulee meille eläväksi ja todelliseksi. Jumalan armon ihme Golgatalla herättää kuolleen eloon ja yhdistää hänet Kristuksen elämään. Silloin toteutuu sana: ”Jumala on tehnyt eläviksi teidät, jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden” (Ef. 2:1). Tehnyt eläviksi – se on elämää elävän Jumalan yhteydessä, armon kantamana.
Armo arjessa
Emme voi kerskata muuttumisestamme paremmiksi ihmisiksi. Jotakin on kuitenkin muuttunut. Olemme monella tavalla erilaisia kuin ennen. Suhtaudumme uudella tavalla esimerkiksi kolmiyhteiseen Jumalaan, Raamattuun, seurakuntaan, lähetykseen ja iankaikkiseen elämään.
Joudumme usein pettymään itseemme. Emme ole sellaisia kuin tahtoisimme olla. On hetkiä, jolloin tekisi mieli heittää hanskat naulaan, koska meistä ei tule synnin voittajia. Ethän unohda, että kristillisyys ei ole joksikin tulemista, vaan Kristukseen turvautumista.
Kaksi ojaa
Elämän tien molemmin puolin on oja. Toisella puolella on lain, toisella himon oja. Lain ojaan joudumme, jos joka hetki tarkkailemme itseämme, onnistumisiamme tai hurskauttamme. Himon ojaan kaadumme, jos turmeltunut luontomme saa meissä vallan. Niin tai näin: kadotamme näkyvistämme Kristuksen ja armon todellisuuden. Jos sinulla menee huonosti, olet varmaan ojassa. Jos ajat auton ojaan, jonkun täytyy vetää se takaisin tielle. Kun putoat ojaan hengellisessä elämässäsi, et itse pääse ylös. Kristus nostaa sinut. Hän näyttää sinulle uudelleen armonsa runsauden. Saat iloita hänen täytetystä työstään ja elää siitä.
Kun Daniel, josta Vanha testamentti kertoo, oli nuori, ”hän päätti, ettei saastuttaisi itseään kuninkaan pöydän herkuilla ja viineillä” (Dan. 1:8). Vanhassa käännöksessä sanotaan, että hän ”päätti lujasti”. Tähän päätökseen oli omat syynsä. On mielenkiintoista huomata, että vanhana miehenä Daniel rukoili: ”Me tuomme sinulle nöyrät pyyntömme, emme omaan vanhurskauteemme, vaan sinun suureen armoosi luottaen” (9:18). On hyvä nuorena tehdä lujia päätöksiä, mutta Jumala hoitaa meitä matkan varrella niin, ettemme enää luota niihin, vaan yksin hänen suureen armoonsa.
Liisi Jokiranta
Artikkeli on julkaistu Arkki-lehdessä 3/2014.
