Nuorena Daavid juoksi karkuun vihollisia henkensä edestä. Vanhana hän joi hienoja juomia hovin kultapikareista. Olosuhteistaan riippumatta Daavid kaipasi aina eniten yhtä asiaa: Jumalan läsnäoloa.
”Yhtä minä pyydän Herralta, yhtä ainoaa minä toivon: että saisin asua Herran temppelissä kaikki elämäni päivät! Saisin katsella Herran ihanuutta hänen pyhäkössään ja odottaa, että hän vastaa minulle.” (Psalmi 27:4).
Näin rukoili noin 1000 eKr. kuningas Daavid – Israelin merkittävin hallitsija, joka nousi paimenpojasta kuninkaaksi. Hänen nimensä merkitsee hepreankielellä rakastettua. Daavidin aika oli Israelin kulta-aikaa, jota juutalaiset vieläkin mielellään muistelevat. Myös hänen jumalasuhteensa oli poikkeuksellinen – suorastaan kadehdittava. Jumala kutsui Daavidia sydämensä mukaiseksi mieheksi (1. Sam. 13:14).
Alussa lainaamani psalmin paikka kuvaa hyvin, mikä hänen sydämessään oli niin poikkeuksellista. Hän oli monenlaisten huolien ja tarpeiden ympäröimä ja sortui törkeisiin synteihin, mutta kaipasi kaiken keskellä aina yhtä asiaa: että saisi olla temppelissä Jumalan läsnäolossa ja katsella Jumalan ihanuutta.
Ihanuus on hepreankielessä sana, joka tarkoittaa myös armoa, mielisuosiota, ystävällisyyttä ja hyvyyttä.
Kuningas Daavid halusi olla siellä, missä hyvyys ja armo olivat tavattavissa.
Mitä sinä etsit, haluat ja rukoilet keskellä elämäsi kiireitä ja huolia? Kaipaatko sinäkin ennen kaikkea Jumalaa ja hänen läsnäoloaan? Oletko oppinut Daavidin tavoin luottamaan siihen, että Jumalassa kaikki lopulta asettuu kohdalleen?
Uskon vain itseeni
Olemme matkalla pitkin valtatietä, jonka alkupää on paratiisissa. Adam ja Eeva töpeksivät ja heidät karkotettiin Jumalan luota. Jumalan läsnäolo vaihtui itsetietoisuuteen – ihminen alkoi kuunnella Jumalan äänen sijaan tämän maailman, sielunvihollisen ja rikkinäisen mielensä ääniä. Jumalan läheisyys ei enää ollut parasta, mitä ihminen tiesi. Hän alkoi elää ikään kuin Jumalaa ei olisi. Asettaessaan itsensä elämänsä keskelle, hän hukkasi itsensä, koska ihminen voi tuntea itsensä oikein vain Jumalan valossa.
Tämä on jokaisen ihmisen luontainen tila. Moni tekeekin urastaan, omaisuudestaan, terveydestään tai ulkonäöstään ykkösasian. Eräs keski-ikäinen rouva näki papinkaulukseni ja tokaisi vihaisesti: ”Minä en tuollaisiin juttuihin usko, uskon vain itseeni.”
Herätyksen aikana Jumalan Hengen läsnäolo on käsinkosketeltavaa. Sen vaikutuksesta ihmiset tekevät pesäeroa kaikesta, mikä vieraannuttaa elävästä Jumalasta. Missä taas kirkko ja yhteiskunta etääntyvät Jumalan sanasta, kristillisestä arvopohjasta ja rakkaudesta Jeesukseen, Jumalan läsnäolon paikan ottavat tämän maailman henget uskonnollisuudesta materialismiin.
Paavi Johannes Paavali sanoi terävästi: ”Jumalan läsnäolon tuntu on katoamassa maailmasta.”
Jumala Porissa ja Pariisissa
Vaikka olemme perineet vanhemmiltamme synnin läpäisemät geenit, tämä ei muuta sitä tosiasiaa, mitä varten Jumala on meidät luonut. Ahven on tarkoitettu veteen ja pääskynen siniselle taivaalle. Jokainen ihminen on tarkoitettu yhteyteen Jumalan kanssa. Alun alkaen Jumalan läsnäolo oli ilma, jota ihminen hengitti. Lankeemus ei ole poistanut kaipaustamme Jumalan luokse.
Vaikka olisimme omasta mielestämme kaukana kristinuskon Jumalasta ja uskonasioista pihalla kuin lumiukko, aika ajoin jokaisen yllättää tunto jostakin suuresta ja selittämättömästä. Tunne tulee talvi-iltoina, kun katselemme taivaalla säihkyviä tähtiä ja kuunpimennystä. Ne luovat kokemuksen Pyhän läsnäolosta. Se on kuin koti-ikävä kaukomailla.
Kun kärsimyksen koura repii ilkeitä jälkiä nahkaamme, tekee mieli puida Jumalalle nyrkkiä. Niin teki myös Vietnamin sodassa haavoittunut katkera luutnantti Dan Taylor elokuvassa Forest Gump. Meri myrskysi, mutta luutnantti ei sittenkään ollut Jumalan selän takana. Dan sai nähdä, että sellaista paikkaa ei edes ole olemassa.
Jumala on läsnä, vaikkei siltä tuntuisi: “Minne minä voisin mennä, missä ei sinun Henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä?” (Ps. 139:7).
Mahtava lavapreesens
Suurista taiteilijoista sanotaan, että heillä on mahtava lavapreesens – läsnäolo. He esiintyvät niin, että etäisyys kuulijan ja taiteilijan välillä liukenee pois. Katsoja ja kuulija tuntee saavansa suuren lahjan – sisin tulee kosketetuksi.
Kun Jumala syntyi ihmiseksi, jotakin tällaista tapahtui. Philip Yancey on selittänyt tätä seuraavasti: “Jeesuksessa Jumala antoi itselleen kasvot, nimen ja osoitteen tässä maailmassa. Hän oli Jumala, jota voi koskettaa, haistaa, kuulla ja nähdä.”
Jeesuksen hahmossa Jumalan läsnäolo tuli maailmaan. Näkymätön tuli näkyväksi ja koettavaksi. Paavali sanoi, että Jeesuksessa asuu Jumalan täyteys ruumiillisesti (Kol. 2:9).
Jeesuksen kuollessa ristillä temppelin esirippu repesi ylhäältä alas kuin avoimena kutsuna kaikille kansoille tulla siihen Jumalan läsnäoloon, jota kuningas Daavidkin halusi kokea. Jeesuksen ristinkuolema on ihmiskunnan historian uusi alkupiste.
Uusi todellisuus
Kristuksen noustua kuolleista pääsiäisaamuna, opetuslapset kohtasivat hänet ylösnousemusruumiissa. Kun hän helatorstaina nousi taivaaseen, kaikki oli valmista. Jeesus voi olla samanaikaisesti omiensa sydämessä ja taivaassa Isän oikealla puolella rukoilemassa puolestamme.
Filosofiassa on erilaisia käsityksiä todellisuudesta. Näiden käsitysten tarkoitus on auttaa meitä ymmärtämään, minkä varaan rakennamme elämämme. Todellisuuskäsityksiä voidaan kutsua myös maailmankuviksi. Esimerkiksi materialistisen maailmankuvan mukaan kaikki mikä on olemassa, on viime kädessä ainetta. Vain se, mikä voidaan tieteellisesti todistaa, on olemassa.
Kristillinen todellisuuskäsitys makaa pohjimmiltaan inkarnaatiossa. Jeesus on kuin timantti – kaiken sen kiteytymä, minkä Jumala tahtoo itsestään ilmoittaa. Kristus yhdistää meidät Isään Jumalaan ja lopulta kaikkeen todelliseen. Jumalan luokse ei voi kiivetä tiedon eikä hyvien tekojen tikapuita. Jumalan läsnäoloa ei voi korvata tiedolla hänestä tai hengellisellä kilvoituksella. Jeesus tulee alas ja syntyy meissä kasteen ja uskon kautta. Paavali sanoi sen näin: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal 2:20). Jeesus välittää Jumalan läsnäolon meille.
Läsnäolon harjoittaminen
Kristityn kutsumus on tiedostaa Jeesuksen läsnäolo elämässään. Jotkut kutsuvat tätä havahtumiseksi, Jeesuksen läsnäolon harjoittamiseksi tai jatkuvaksi rukoilemiseksi. Tämä voi alkaa siitä, että tulet uudella tavalla tietoiseksi Jeesuksen läsnäolosta hetkessä – kotitöissä, opiskeluissa ja keskusteluissa työkaverin kanssa kahviautomaatilla.
Eräs kristitty kertoi joka päivä ennen nukkumaan menoa kertaavansa päivänsä vaiheet pohtien, missä tilanteissa hän erityisesti huomasi Jeesuksen läsnäolon ja koki Jumalan johdatusta.
Jumalan läsnäolon harjoittaminen tekee uskonelämän hoitamisesta suhteen. Elävä Jeesus puhuu meille Raamatun sanassa tavalla, jonka jokainen voi soveltaa juuri niihin kysymyksiin, joiden keskellä hän sinä päivänä elää.
Rukousyhteys on sydämen puhetta elävälle Jeesukselle ja samalla yhtymistä niihin rukouksiin, joita Jeesus inspiroi rukoilemaan meissä asuvan Pyhän Hengen kautta. Ehtoollispöydässä tulemme osallisiksi Kristuksen maljasta. Kuolemme synneillemme ja nousemme Kristuksen kanssa ylös haudasta uuteen elämään vahvistuneena seuraamaan Jeesusta kaikkeen maailmaan. Kristityn kutsumus ja armolahjat ovat pohjimmiltaan Jeesuksen läsnäolon ilmenemismuotoja seurakunnassa ja maailmassa (1. Kor. 12:8-10).
Jeesuksen persoonallinen läsnäolo ei ole tunne eikä kokemus, vaan todellisuus, jossa saamme elää silloinkin, kun emme tunne tai koe mitään. Voit rukoilla vanhan kirkkorukouksen sanoin: ”Tule Pyhä Henki tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan”.
Jussi Miettinen
OPKOn pääsihteeri
Kirjoitus on julkaistu alunperin Arkki-lehden numerossa 1/2019. Tilaa Arkki ilmaiseksi tästä.
