Vaaleanpunainen silkkipaperi rapisi etusormen ja peukalon välissä. Seurakunnan kerhonohjaaja katseli, kuinka tyllerö pyöritteli paperista palloja ja liimasi ne pahvinpalalle. Vaaleanpunaisten koristeiden keskellä luki: ”Tule, Jeesus, lapses luo, armos siunaukses suo. Tue pientä, horjuvaa, johda tietä oikeaa.”
Siitä tuli nykyisin Iitin Vuolenkoskella asuvan Maarit Munnen lapsuuden iltarukous. Kortti kiinnitettiin lastenhuoneen seinälle sängyn viereen, ja joka ilta äiti tuli rukoilemaan rukouksen yhdessä pienen tyttönsä kanssa.
Maarit Munnella oli jo lapsena valtava jumalannälkä. Järvenpään seurakunnan kerhoissa ja leireillä oli rakkautta tuhlaileva ilmapiiri. Mutta siitä ei taidettu puhua, että Jumalan kanssa voi elää läheisessä suhteessa ja puhua kuin ystävälle.
– Olen Jumalalle varmasti jutellutkin, mutta jostakin toivottoman kaipuun näkökulmasta. En tiennyt, miten häneen olisi voinut tutustua.
Hurja hurahdus
Lukiolaisena Maarit kuuli Kansanlähetyksen nuortentapahtumista, lähti mukaan ja näki, että joillakin onnekkailla oli läheiset välit Jeesuksen kanssa.
– Se oli rohkaisevaa.
Uskovien nuorten seura, Jumalan ylistäminen ja raamattuopetus olivat sadetta kuivalle maalle. Menestyneen ylioppilaan oletettiin lukion jälkeen antautuvan täysillä yliopisto-opintoihin, mutta Maaritilla oli toinen suunnitelma. Hän lähti Ryttylään raamattukurssille.
Ensimmäinen tenttikirja mullisti Maaritin maailman. Teos oli Ole Hallesbyn Rukouksen ihmeellinen maailma.
– Jumala oli nähnyt 19 vuotta kestäneen kaipuuni ja alkoi nyt täyttää valtavalla voimalla. Raamatun kautta tutustuin Jumalaan.
Pian mielessä alkoi pyöriä kysymys kutsumuksesta: voisiko Jumalalla olla häntä varten tehtävä?
– Mietin, voisinko kelvata johonkin ja ajattelin, että luultavasti en.
Kauemmin uskossa olleet nuoret näyttivät mallia ja lahjojen löytämisestä puhuttiin myös oppitunneilla.
Ensimmäinen tenttikirja mullisti Maaritin maailman. Teos oli Ole Hallesbyn Rukouksen ihmeellinen maailma.
– Luin sen ja hurahdin täysin. Eniten maailmassa halusin nyt olla esirukoilija.
Sanaton osallistuja
Oppilaskunta järjesti kaksi kertaa viikossa vapaaehtoisen rukousillan. Maarit nökötti asuntolarakennuksen luokassa loisteputkien alla joka ikinen tiistai ja torstai. Ääneen rukoileminen oli hänelle ihan vierasta, eikä hän avannut suutaan kertaakaan koko syyslukukaudella.
– Tunsin siitä huonommuutta.
Kansanlähetyksen nuorisotyön ympärille oli samaan aikaan syntynyt esirukoilijoiden verkosto, joka kokoontui Ryttylään rukoilemaan uudenvuodentapahtuman puolesta.
– Oli mahtavaa olla toisten kanssa, joilla oli sama kutsumus.
Kevätlukukauden alettua Maaritin sydän hyppäsi kurkkuun, kun häntä pyydettiin oppilaskunnan rukousillan toiseksi vetäjäksi.
– Ehkä toiset tunnistivat minussa esirukoilijan kutsumuksen, vaikka en ollut siitä itse vielä kärryillä. Pyyntö vei minua valtavasti eteenpäin.
Haaste-tapahtuman jälkeen Maarit oli yli seitsemän vuotta mukana Kansanlähetyksen nuorisotyön rukousporukoissa. Nuoret rukoilivat sekä ennen tapahtumia että niiden aikana.
– Ennen Nuorten Kesää rukoilimme ohjelma kädessä pari viikkoa, koska se oli niin iso tapahtuma.
Esirukoilijan tehtävä on tuonut Maarit Munnen elämään merkitystä ja jännitystäkin. – Saan olla mukana siinä, mitä Jumala tekee maailmassa. En ole yhdentekevä.
Nehemian kanssa muurilla
Maaritista on huvittavaa, että nuoret ja nuorisotyö eivät aluksi innostaneet häntä ollenkaan.
– Minua oli kiusattu koulussa, ja siksi vihasin ja pelkäsin nuoria. Mutta rukoileminen oli niin ihanaa, että olin valmis rukoilemaan mitä vaan, kunhan sain rukoilla.
Innostus hehkui kuumana. Välillä seisaallaan ja välillä kontallaan ylistettiin Jumalaa, luettiin Raamattua ja pyydettiin Suomeen nuoriso- ja rukousherätystä.
– Raamatun lupaukset inspiroivat meitä, Pyhä Henki teki rukouksesta elävää ja mielenkiintoista. Nehemian kirjan kertomuksessa muurinrakentamisesta jokainen sana oli vahva ja elävä.
Tieto rukoilevien nuorten yhteisöstä kulkeutui eri puolille maata, ja he alkoivat saada kutsuja eri puolille Suomea opettamaan.
– Olin luullut, että esirukoileminen tarkoittaa yksin mökissä kököttämistä. Oli yllätys, että se oli niin yhteisöllistä. Mutta se oli myös julkista, koska meitä pyydettiin tilaisuuksiin opettamaan ja johtamaan esirukousta.
Opiskelijana Kuopiossa
Maarit sai koko ajan lisää vastuuta.
– Aluksi se oli kamalan jännittävää, mutta pikkuhiljaa kasvoin siinä. Rukous myös muutti sydäntä. Rakastuin nuoriin ja toivoin, että Jumala koskettaisi heitä.
Hän osallistui esirukoilijoiden kansainvälisiin konferensseihin ja rukousmatkoille eri puolille Eurooppaa sekä Israeliin, Papua-Uuteen-Guineaan, Australiaan ja Havaijille.
Jossain välissä Maarit myös opiskeli Kuopiossa ympäristötieteitä ja valmistuikin. Hän perusti opiskelijoille rukouspiirin, joka kokoontui kodeissa, koska korkeakoulupastorin mielestä tällainen ryhmä ei sopinut yliopiston kappeliin.
Seuraavaksi olivat vuorossa ulkomaat. Hän osallistui esirukoilijoiden kansainvälisiin konferensseihin ja rukousmatkoille eri puolille Eurooppaa sekä Israeliin, Papua-Uuteen-Guineaan, Australiaan ja Havaijille.
– Rahat aina ilmestyivät jostain, se on vieläkin mysteeri. Ihmettelin, miten minun tylsä ja kuiva elämäni on voinut muuttua näin paljon. Sisimpäni oli elossa, sain rukoilla kivojen ihmisten kanssa, olin löytänyt elämän tarkoituksen. Ajattelin, että se jatkuisi aina.
Maarit sai työn valtion aluehallinnossa ympäristöviranomaisena ja meni naimisiin rukousyhteisöstä löytämänsä hammasteknikko Markus Munnen kanssa. Sitten kaikki rukousovet menivät kiinni.
Hajoamisen aikaa
Kansanlähetyksessä esirukoustyö poiki kriisin ja vähitellen verkosto hajosi.
– Kukaan ei pyytänyt minua enää minnekään. Olin vaan kotona, töissä ja naimisissa.
Kun kohina loppui, Maarit käsitti, että villit vuodet olivat aiheuttaneet hänelle hengellisen trauman.
– Olin rikkinäinen nuori ja sain johtamisvastuuta, johon en ollut valmis. Olin lakihenkinen ja armoton itseäni kohtaan. En kestänyt omia vaatimuksiani. Traumasta ylipääseminen kesti yli 10 vuotta.
Kun hän aisti hiukankaan, että rukous tapahtui todellisen minän ulkopuolella ja ylitti mielen terveet rajat, hänen oli päästävä pois.
– Rukoileminen muuttui mahdottomaksi. Se ei tuntunut enää turvalliselta. Mutta kun ei tapahtunut mitään jännittävää, tylsistyin.
Paluumatka alkoi välilevyn pullistumasta. Kolmeen kuukauteen Maarit ei voinut istua, maata, kävellä eikä seistä.
– Koko ajan sattui niin hirveästi, etten voinut edes syödä enkä nukkua. Se oli ihan kamalaa, mutta hengellisesti aivan mahtavaa. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin rukoilla. Kirjoitin Raamatusta lapuille lupauksia, ja Jumala veti takaisin lähelleen.
Maata muuttamaan
Maarit koki edelleen olevansa syvässä kuopassa, johon hän oli innostuksen vuosien jälkeen pudonnut. Hän etsi uutta muun muassa opiskelemalla merkonomiksi.
– Minulla oli kutsumus, mutta ei mitään tapoja toteuttaa sitä. Olimme muuttaneet Vuolenkoskelle, mainioon maalaiskylään, jossa meillä ei kuitenkaan ollut seurakuntayhteyttä.
Jostakin puski esiin valtava tarve opiskella, mitä on hyvä johtajuus. Hän halusi rukoilla Suomelle hyviä hengellisiä johtajia. Samaan aikaan hän kuuli, että OPKO, Perheniemen opisto ja Kylväjä aloittivat kutsumuskeskeisen johtajuuskoulun, Maanmuuttajat.
Maarit ja Markus ilmoittautuivat molemmat mukaan.
– Niiden puolentoista vuoden aikana käännettiin kaikki kivet. Kerran kuussa meillä oli lähijakso toisten uskovien kanssa Jumalan eteenpäin vievässä läsnäolossa. Totesin, että esirukous ja johtajuus ovat edelleen minun kutsumuksiani.
Maarit häkeltyi lähijaksoilla esiin tulvivaa innostusta, jonka paluuta hän ei enää ollut uskaltanut toivoa.
– Tuli paloi taas, tunsin olevani minä!
– Jumala haluaa olla läheisessä yhteydessä luomansa ihmisen kanssa. Rukous on tätä suhteessa olemista. Lisäksi Jumala kutsuu työtoveruuteen ja yhteistyöhön kanssaan. Sitä on esirukous, Maarit Munne havainnollistaa. Tällä hetkellä hän työskentelee Perheniemen opiston taloushallinnon tehtävissä ja kun kutsutaan, hän lähtee opettamaan rukouksesta.
Tyttären kanssa rukousmatkalle
Perheen vanhin lapsi Tikva, 13, on myös innostunut rukouksesta. Heinäkuussa äiti ja tytär lähtevät yhdessä Saksaan rukoilemaan Euroopan puolesta.
– Se on OPKOn koululaistyön ansiota, että meillä on Jeesuksesta innostuneita lapsia.
Tikva osallistuu joka viikko etänä nuorteniltoihin ja tulee mukaan kaikille leireille ja Action-päiviin joihin suinkin Iitistä pääsee. Irene, 10, ja Johannes, 7, osallistuvat myös aina mielellään, kun vanhemmat vain pääsevät kuljettamaan.
Rukous on luonnollinen osa perheen arkea. Pyyntö lausutaan yleensä saman tien, kun on huolta vaikka kadonneesta tavarasta tai kaverin hyvinvoinnista. Joskus Markus soittaa pianoa ja Munnet laulavat ja rukoilevat yhdessä.
– Varmaan lapset kuitenkin kokevat, että OPKOn jutuissa on paljon hauskempaa.
Teksti: Danielle Miettinen, kuvat: Ilkka Kontturi
