Katsomme kutsumusta usein hyvin yksilökeskeisesti. Missä minä olen hyvä? Mitkä ovat minun vahvuuteni? Missä minulla olisi annettavaa? Näilläkin on tärkeä paikkansa, mutta yritetään kurkistaa asiaa Isän näkökulmasta.

Kuvittele, että Raamatun Nooa olisi käynyt ammatinvalinnan ohjauksessa ja kokeillut nikkarointikursseilla, olisiko rakentaminen hänen juttunsa. Emme tiedä, kiinnostiko Nooaa arkin rakentaminen tai oliko hänellä minkäänlaista kokemusta rakentamisesta. Tiedämme vain, että Jumala antoi hänelle käskyn rakentaa hyvin tiivistetty paatti, jotta sen sisällä olevat eivät hukkuisi. Lisäksi hän antoi rakentamiseen hyvin yksityiskohtaiset ohjeet1. Olennaista ei ollut Nooan kokemus tai kyvyt2 – olennaista oli se, että Nooan saamalla tehtävällä oli paikka Isän suunnitelmassa.

Jos oma osuuteni Jumalan suunnitelmassa näyttäytyy itselleni jotenkin sameana, en silloin elä Jumalan lapseuden ytimessä, todellisessa kutsumuksessani. Enhän silloin näe itseäni ja tehtävääni niin kuin Isä sen näkee.

Polkuja puutarhaan

Kuvaani saattavat samentaa valheet, haavojen tuoma kipu ja vaje jostain, mitä kipeästi tarvitsisin. Kaikki tämä sameus tuli kuvaan syntiinlankeemuksessa. Ihmeellisen täydellisestä puutarhasta reitti kohti samentunutta kutsumusta kulki synnin kautta.

Millaista reittiä pitkin voisi kulkea päinvastaiseen suuntaan? Olemme kokeneet, että turvallisessa yhteydessä syntien tunnustaminen toinen toisellemme avaa reitin takaisin puutarhaan. Sillä reitillä kutsumuksemme rikkaus avautuu vähä vähältä, yhteydessä toisiin.

Uskallatko astua tuohon yhteyteen ja ottaa pienen rohkean askeleen kohti puutarhaa?

“Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh.1:7.)

Samentunutta kutsumusta eletään usein toisista ihmisistä irrallaan. Valon sijaan ollaan pimeydessä ja yksinäisyydessä. Askel kohti puutarhaa vapauttaa meitä yhteyteen ja mahdollistaa Jumalan kutsuun vastaamisen. Isä on tarkoittanut yhteisen kutsumme yhdessä elettäväksi.

Uskallatko astua tuohon yhteyteen ja ottaa pienen rohkean askeleen kohti puutarhaa? Etsitkö Jumalan tahtoa ja luotatko, että Hän johdattaa sinua askeleen kerrallaan polulla, jonka on sinulle varannut? Onko katseesi omassa palapelin palasessasi, vai näetkö oman palasi osana Jumalan suurta palapeliä?

Maan ääriin

Mooses kamppaili kutsumuksensa kanssa, sillä hän katsoi itseensä. Mooses piti itseään kykenemättömänä saamaansa kutsuun, eikä aluksi luottanut Jumalaan, joka oli valinnut käyttää häntä johtaakseen kansansa tuntemaan itsensä. Uskomme, että on aika katsoa itsemme sijaan siihen Jumalan kutsuun, joka on luettavissa läpi Raamatun. Se ulottuu maan ääriin asti, kaikille kansoille. Miten pääsemme sinne?

“Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka.” (Jes. 49:6.)

Jeesus toi Jumalan valtakunnan sinne, missä hän oli, ja kutsui muita tekemään samaa.

Jeesus tuli ihmiseksi ja näytti esimerkillään, millaista on elää Jumalan valtakunnan elämää. Jeesuksella oli ammatti, ystäviä ja perhe. Niiden keskellä hän eli todeksi Isältä saamaansa kutsua tehdä opetuslapsia. Jeesus toi Jumalan valtakunnan sinne, missä hän oli, ja kutsui muita tekemään samaa. Siihen hän kutsuu sinuakin, yhdessä muiden kanssa – ja haluaa käyttää myös sinun lahjojasi ja persoonaasi, jotta mahdollisimman moni löytäisi tien takaisin Isän yhteyteen.

Teksti: Ella Nuutinen (Jyväskylän OPKOn opiskelijatyöntekijä) ja Hanna Varvikko (Jyväskylän OPKO)
Viitteet: 1. Moos. 6:9–22, 2. Moos.4:10–13

* * *

Vihreä

Isä oli päättänyt maalata kauniin maisemataulun. Hän luonnehti paperille puiden, auringon ja kukkien ääriviivat, ja antoi neljälle lapselleen siveltimen ja kullekin oman värin: sinisen, punaisen, keltaisen ja vihreän, jotta he maalaisivat kuvan valmiiksi.

Mutta lapsi, jolle isä oli antanut vihreän värin, ei pitänyt omasta väristään eikä käyttänyt sitä, vaan työnsi siveltimensä toisten väreihin ja maalasi kuvaa niillä. Kun he lopettivat maalaamisen, kuvasta puuttui jotakin: puut, metsä ja nurmikko olivat jääneet valkoisiksi. Kuvassa ei ollut yhtään vihreää.

Kuinka tunnistankaan itseni tuosta lapsesta, joka sai vihreän värin; miten olenkaan kadehtinut toisten kauniita ja kirkkaita värejä, ja ajatellut, että kelvatakseni kuvaan minun täytyy piilottaa oma ruma ja tarpeeton värini ja yrittää maalata taivaalle yhtä lämpimän keltaista aurinkoa kuin tuo toinen. Olisin halunnut värikseni upeasti hehkuvan punaisen tai syvän taivaan sinisen, enkä tällaista sameaa ja likaista vihreää. Ei kai kukaan halua minun pilaavan hienoa taulua sellaisella sävyllä? Mikset Jumala antanut minulle yhtä hyviä lahjoja kuin kaikille muille?

Mutta Jumala näki jotain, mitä minä en nähnyt. Hänelle vihreä ei ollutkaan sameaa ja likaista, vaan aivan ihmeellisen kaunista. Hän loi maan versomaan vihreyttä, kasvamaan vihreitä kasveja ja teki vihreät niityt ihmisille lepopaikaksi. Jo ennen sitä Hän suunnitteli taitavasti, pienintä piirtoa myöten ainutlaatuisia ihmeitä, jotka Hän päätti kutsua omikseen. Eikä Hän tarkoittanut näitä ihmeitä kadehtimaan toistensa kauneutta ja taitavuutta, vaan palvelemaan ja kantamaan toistensa kuormia. Hän loi erilaiset värit täydentämään toisiaan, jotta kaikki upeat sävyt yhdessä muodostaisivat maailman ihanimman väriloiston.

Kun minä halusin piilottaa ja kätkeä vihreän värini, Hän kutsui ottamaan sen esiin ja maalaamaan sillä metsien puut, jotka julistavat Hänen kunniaansa. Kun minä häpesin itseäni – lahjojani ja lahjattomuuttani, kehoani ja sieluani – Hän sanoi minua rakkaakseen ja kutsui sillä kaikella heijastamaan omaa sydäntään.

Katson isää silmiin ja hän hymyilee. Isä puhdistaa toisten värit sekä siveltimeni, jotka olin maalatessa sotkenut, antaa vihreän uudestaan käteeni ja nyökkää lempeästi taulua kohti. Tartun puhtaaseen siveltimeen, ja hetken päästä aurinko sädehtii vihreään metsään ja punaiset kukat loistavat vehreän nurmen keskellä.

Teksti: Hanna Varvikko

* * *

Juttu on julkaistu Arkin numerossa 1/2022. Tilaa Arkki ilmaiseksi