Apostoli Paavalin aikana elänyt roomalainen filosofi Seneca nuorempi kirjoitti teoksen kaitselmuksesta eli jumalallisesta johdatuksesta. De Providentia valmistui noin vuonna 64. Se on stoalaiseen filosofiaan liittyvä dialogi, jossa Seneca pohtii erityisesti kärsimyksen ongelmaa. Miksi hyvät ihmiset saavat osakseen maailmassa vallitsevaa pahaa? Seneca toteaa, että ”sillä ei ole väliä mitä kärsit, vaan miten kärsit”. Stoalaisen filosofian ihanteena on ottaa kärsimys vastaan tyyneydellä.
Senecan kaitselmususko on yleisinhimillistä eli niin kutsuttua luonnollista teologiaa. Tieteen aikakaudellakin usko yliluonnolliseen on kulkenut tieteellisen ajattelun rinnalla. Ne eivät ole toisiaan poissulkevia maailmanselityksiä. Kaitselmus kulkee mukana ilman sen suurempaa käsitystä, mitä tämän kaitselmuksen takana on. Monet ajattelevat sen olevan hyvää tuuria tai onnea. Persoonatonta ja nimeämätöntä.
Tiedettä ja kaitselmusta
Historiantutkija Geoffrey Cantor on huomauttanut, että länsimaisen tieteen historiassa tieteellisiksi hahmotetut selitykset ovat pitkään liittyneet yliluonnollisiin käsityksiin. Siis juuri tuohon epämääräiseen kaitselmukseen. Sen tähden ihminen voi samanaikaisesti ajatella, että esimerkiksi koronaviruksella on tieteellisesti osoitettu alkusyy kiinalaisessa ruokavaliossa ja että koronavirus on Jumalan rangaistus ihmiskunnalle sen epäeettisestä elämästä.
Raamattu eroaa tästä luonnolliseksi teologiaksi kutsutusta ajattelusta radikaalisti. Raamatussa Jumala puhuu sanansa kautta ihmiskunnalle. Raamatun kanonisissa alkuteksteissä ei esiinny lainkaan sanaa ”kaitselmus”. Ainoa Raamatun viite kaitselmukseen on ilmaus Jumalan huolenpidosta (hepr. pequdda, esim. Job 10:12).
Eläimiäkin johdatetaan
Jumalan huolenpito eli johdatus on avainsana. Se kohdistuu koko hänen luomakuntaansa: ”ihmistä ja eläintä sinä autat.” (Ps. 36:7). Kyse ei ole siis mistään epämääräisestä kaitselmuksesta, vaan persoonallisen Jumalan johdatuksesta. Silloinkin, kun meillä ei ole tuuria eikä onnea pelissä tai rakkaudessa.
Johdatus on siis toista maata kuin elämän onnenkantamoiset. Jumalan johdatus ei aina näytä päättyvän onneen. Silti kristittyinä meillä on lupa uskoa, ettei mikään ole elämässämme epämääräistä kaitselmusta tai sattumaa. Onkin osuvasti sanottu, että kristityllä on sattumia vain hernekeitossa!
Patriarkka Abraham asetetaan esikuvaksi sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Abrahamin kohdalla Jumalan johdatus oli pelastushistorian uusi alku (1. Moos. 15 ja Room. 4). Usko, joka perustuu Jumalan lupauksiin ja johdatukseen, kestää myös äärimmäisissä koettelemuksissa. Abrahamin piti Jumalan käskystä tappaa oma poikansa, joka oli hänelle annettujen lupausten perillinen.
Iisakin uskoa
Tämä kertomus (1. Moos. 22) kuvaa myös Abrahamin pojan, Iisakin uskoa. Iisak suostui Jumalan tahtoon ja uhriksi. Abrahamin pojan ja Jumalan Pojan asenteissa on paljon samaa: suostuminen Jumalan tahtoon ja johdatukseen silloinkin, kun sen päässä on risti. Rabbit opettavatkin, että Iisak, joka kantoi polttopuut uhripaikalle, ”on kuin mies, joka kantaa ristiään”. Ei siis mitään tuuripeliä, vaan antautumista uskossa Jumalan johdatukseen silloinkin, kun Jumala näyttäytyy meille ilmeisen väärämielisenä tai peräti julmana.
Kun pohdimme kärsimyksen ongelmaa tai kohtaamme sen itse vaikkapa pandemian muodossa, meillä ei ole mitään erityissuojelusta tällaisilta vastoinkäymisiltä. Meillä on vain Jumalan sanan lupaus ja Vapahtajamme Jeesuksen risti. Pääsiäisenä tuolta ristiltä kuului huuto, joka kärsimyksen hetkellä on meidänkin huulillamme: ”miksi?”. Vastaus selvisi pääsiäisaamuna, kun synti, kuolema ja pahan valta oli kukistettu. Kristityllä on parhaat päivät vasta edessä. Katettu pöytä Vapahtajan seurassa. Siihen asti uskotaan, toivotaan ja rakastetaan.
Pandemia – Jumalan ruoska?
Monet pohtivat, ovatko maailmassa vallitsevat vääryydet ja pandemiat Jumalan rangaistus ihmiskunnalle sen synneistä. Eivät ne ole. Jos olisivat, miksi vain osa joutuu kokemaan vääryyksiä, sairastuu pandemiaan ja mahdollisesti jopa kuolee? Taudit ja kuolema tai onnettomuudet eivät katso olemmeko uskossa, askossa vai iskussa. Ne ovat epäoikeudenmukaisuudessaan tasapuolisia. Kuten Juice Leskinen totesi: ”kaikki kuolevat, myös hölkkääjät”.
Onko elämä sitten vain epämääräistä kohtalon tai kaitselmuksen arpapeliä? Ei ole. On toinenkin mahdollisuus: ottaa kaikki Jumalan kädestä, hänen johdatuksenaan. Myös silloin, kun edessämme on pimeyttä, kipua ja kuolemaa. Jos Jumala ei säästänyt omaa Poikaansakaan tältä kaikelta, miksi hän säästäisi meidät?
Ja toisaalta: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen” (Room. 8:28). Otetaanpa Jumalan johdatus vastaan stoalaisella tyyneydellä tai suomalaisella huoliasenteella, meille kristittyinä käy lopulta hyvin: ”Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan” (Room. 8:31). ”Ei kuolema eikä elämä, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:39).
Jouni Turtiainen
Espoonlahden seurakunnan kirkkoherra
Kirjoitus on julkaistu Arkki-lehden numerossa 2/2020
