Julianna Rantanen, 23, empii. Ottaisiko tonttulatten vai chailatten. Päätökset vaativat rohkeutta, toiset enemmän kuin toiset.
Kahvilan pöytään lähtee chailatte ja pala karamellijuustokakkua. Hän laskee painavan laukun lattialle, vielä painavamman repun sohvalle ja riisuu mustan lierihatun ja nahkatakin.
Diakissa sosionomiksi ja kirkon nuorisotyönohjaajaksi opiskeleva Julianna on lähdössä viikoksi Iittiin Perheniemien opistolle tapaaman kansainvälisiä ystäviään, opiskelemaan johtamista ja rukoilemaan. Hän matkustaa opistolle OPKOn koululaistyöstä vastaavan Olli Lehmosen kyydissä, mutta ensin lentoasemalta haetaan mukaan tanskalainen Rebekka.
‒ Me opetellaan elämään yhdessä Jeesuksen seuraajina.
Runsaasti raiteilla
Julianna matkustaa paljon. Monimuoto-opintojen lähijaksot hän suorittaa Tampereella. Hän on melkein aina mukana OPKOn koululaistyön tapahtumissa Helsingissä ja Enä-Sepässä. Koti on Hämeenlinnassa, jossa hän asuu Kanonin ja Aslanin kanssa. Kissojen nimet kertovat Juliannan taiteellisesta puolesta. Aslan on kirjailija C.S. Lewisin Narnia-sarjan leijonahahmo. Kun Kanon tuli Juliannan elämään kymmenen vuotta sitten, teinityttö harrasti kaikenlaista Japaniin liittyvää. Kanon sai nimensä japanilaisen popbändin basistin mukaan.
Silloin Julianna asui vielä Iittalassa. Pienellä paikkakunnalla ei tapahtunut kovin paljon, ja siksi melkein kaikki lapset ja nuoret osallistuivat seurakunnan toimintaan. Kerhot, kuorot ja kristinuskon perusasiat tulivat tutuiksi.
‒ Mutta ei se sanoma minua silloin vielä kiinnostanut.
Toisia varten
Kun Julianna oli kaksivuotias, hänen 16-vuotias veljensä kuoli auto-onnettomuudessa. Seurakunta tuli tuolloin läheiseksi koko perheelle. Varsinkin kirkkoherra oli hienosti heidän tukenaan. Onneksi sisaruksia on paljon. Juliannalla on vielä yksi isoveli, kaksi isosiskoa, kaksoissisko ja pikkusisko.
‒ Vaikka meillä on kolme eri isää, en koskaan kutsu heitä veli- tai siskopuoliksi. He ovat kaikki veljiä ja siskoja.
Julianna oli jo pienenä vanhemmilleen iso apu perheen hoitamisessa.
‒ Olin kiltti ja tomera, hyvä koulussa ja huolehdin muista. En ehkä osannut olla lapsi. Jos meillä oli ihmisiä kylässä, istuin mieluummin kahvipöydässä ja kuuntelin aikuisten keskusteluja.
Juliannasta tuntui usein, että hänen täytyy ratkaista toisten ongelmia ja huolehtia muista, vaikka sitä ei olisi häneltä pyydettykään.
‒ Kannoin jo lapsena toisten taakkoja.
Kutsumuksena nuoret
Johtuuko Juliannan ammatinvalinta auttajasyndroomasta? Toisista huolehtiminen todennäköisesti jatkuu myös tulevaisuuden ammatissa. Hän ei osaa olla asiasta huolissaan, vaan kertoo saaneensa auttamiselle uuden pohjan.
‒ Koen nuoret Jumalan kutsuna. On tosi vaikeaa selittää, miksi haluan olla heidän kanssaan. Riparin jälkeen mulle tuli halu tukea nuorten kasvua. Unelmani on, että mahdollisimman moni voisi oppia tuntemaan Jeesuksen.
Julianna on kokenut myös teinimaailman karua puolta: kiusaamista.
‒ Mut jätettiin ulos porukasta, kommentoitiin ulkonäköä ja selän takana puhuttiin ikäviä juttuja. Yritin silti olla kantamatta kaunaa.
Rippikoulussa Kalvolassa Julianna sai olla rauhassa oma itsensä ja ajatella muita asioita.
‒ Aloin miettiä, miksi me ollaan täällä, mikä merkitys mun elämällä on ja onko Jeesuksella jotain tekemistä mun kanssa.
Isoskoulutuksen aikana Julianna innostui lukemaan Raamattua ja rukoilemaan.
‒ Sanoin Jeesukselle, että haluan oppia tuntemaan hänet. Sitä olen yrittänyt tehdä siitä asti.
Yksin hartaushetkessä
Kysymysten pohtiminen jatkui nuorteniltojen hartauksissa, joissa hän oli joskus ainoa osallistuja. Kun hän käveli nuorisotilan ovesta ulos, toiset nuoret olivat häntä vastassa. He kysyivät, onko Juliannasta tullut hihhuli.
‒ Silloin jo päätin, että olen se mikä olen. En välitä puheista.
Lukion alkaessa uusien ihmisten keskellä ei enää tuntunutkaan helpolta tunnustautua uskovaiseksi.
‒ Tulin kumminkin siihen tulokseen, ettei ole tärkeää, mitä muut ajattelee. Mun kutsu on puhua Jeesuksesta rohkeasti ja laulaa hänestä.
Julianna alkoi kertoa koulukavereilleen OPKOn ja seurakunnan leireistä, joilla hän kävi. Joku uusista kavereista kysyi, uskoiko hän todella Jumalaan, vaikka oli ”ihan normaali”.
Ikimuistoinen ruokis
Juliannan rippikoulusta saama Raamattu alkoi olla loppuun kulunut. Kannet repsottivat sinne tänne. Hän oli nähnyt leirin vetäjällä hienon nahkaraamatun, jossa oli vetoketju. Olisipa hienoa saada sellainen, hän ajatteli, mutta ne olivat kalliita.
Lukion toisella luokalla rahat olivat kasassa. Hän oli säästänyt, ja isä oli luvannut maksaa puolet.
‒ Pari kaveria lähti ruokiksella mukaan ostamaan Raamattua. Me mentiin sen jälkeen Heseen ja selailin siellä aarrettani. Kavereista oli hassua mutta mukavaa, että joku asia teki mut niin iloiseksi.
Julianna kaivaa kirjan laukustaan ja laskee sen kahvilan pöydälle. Kansien ympärillä on kuminauha, sillä tämäkin yksilö on jo loppuun kulunut.
‒ Mummu sanoi, että suutari voisi ehkä korjata vetoketjun.
Daavidin lumoissa
Julianna aloitti raamatunluvun psalmeista. Hän yllättyi siitä, miten helppo niihin oli samaistua. Daavidin laulut innostivat Juliannaa kirjoittamaan oman elämänsä tuntoja muistikirjaan.
‒ En osannut puhua, mutta kirjoittaminen helpotti. Psalmissa 34 sanotaan, että Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.
Juliannasta alkoi tuntua, ettei hän olekaan niin vahva ja tomera kuin oli luullut. Jeesuksen seurassa hän uskalsi päästää pintaan epävarmuutensa ja rikkinäisyytensä. Hän ymmärsi, ettei tiennyt kuka hän itse on, koska oli aina elänyt toisia varten.
Kirjoittaminen on jatkunut. Tunteet ja pohdinnat ovat muuttuneet rukouksiksi, joita Olli Lehmonen on säveltänyt.
‒ Harjoittelen myös itse säveltämistä. Haaveilen, että opinnäytetyöni voisi olla osittain levy. Minussa voisi olla jotain samaa kuin Hillsongin laulaja Taya Smithissä.
Artistin siipiään Julianna on saanut kokeilla Voice of Finland ja Idols-kisoissa.
‒ Koelauluissa käyminen tuntui Jumalan johdatukselta. Jeesus haluaa mun vievän hänen valoaan siihen maailmaan. Luulen, että mun kuuluisi tehdä musiikkia, mutta en vielä tiedä miltä se näyttää.
Haaveissa soittotunnit
Lapsena Julianna haaveili soittotunneista, mutta perheellä ei ollut niihin varaa. Hän sai rippilahjaksi kitaran ja oppi soittamaan itse. Pianoakin hän on opetellut soittamaan itsekseen. Nyt toiveena ovat sellotunnit, mutta sponsori puuttuu, Julianna hymyilee. Muutama laulutuntikin olisi hyvä saada, niillä oppisi tekniikoita ja saisi virikkeitä.
‒ Olen esiintynyt OPKOn kekkereissä, se on ollut tosi kivaa. Me ollaan oltu Vuosaaren seurakunnassa vetämässä ylistystä, ja pian mennään taas. Olen odottanut sitä koko syksyn.
Laulaessaan ja soittaessaan Julianna kokee olevansa yhteydessä itseensä aidosti ja syvästi. Ihmiset ovat kertoneet, että Jumalan läsnäolo on eheyttänyt heitä laulujen kautta.
Viime kesänä hän oli kesätöissä rippikouluissa Hämeenlinnan-Vanajan ja Kalvolan seurakunnissa.
‒ Kun lauloin konfirmaatioissa, minulta tultiin kysymään, voisiko näitä kappaleita kuunnella myöhemmin. Ehkä pian voisi olla aika tehdä levy.
Muuta ei voi sanoa
Mikä on rohkeinta, mitä Julianna on tehnyt? Hän miettii hetken karamellijuustokakkua suussaan.
‒ Se, että lähdin seuraamaan Jeesusta. Tätä kysyttiin myös Voice of Finlandin karsinnoissa. Vastasin siellä samalla tavalla. En voinut sanoa mitään muutakaan.
Juliannan mielestä rohkeaa ja parasta elämää on mennä sinne, minne Jeesus haluaa viedä, ja tehdä, mitä Jeesus pyytää tekemään.
Entä mitä hän sanoisi aralle nuorelle, joka kokee, että rohkeuden puutteen vuoksi elämä valuu sormien välistä?
‒ Et ole yksin missään tilanteessa. Jeesus ei koskaan lähetä tekemään semmoista, mitä emme vielä pysty tekemään. Hän tulee aina mukaan ja auttaa kaikessa.
Voidakseen rohkaista muita nuoria, Julianna on antanut kasvonsa ja tarinansa netissä juuri julkaistulle videolle. Julianna puhuu Jeesuksen katseesta, jonka nähtyään opetuslapset uskalsivat jättää kaiken ja seurata häntä.
‒ Jeesuksen katseessa on jotain sellaista, että voin luottaa häneen täysin. Hänen kanssaan uskallan mennä minne tahansa.
Haastattelu: Danielle Miettinen
Kuvat: Ilkka Kontturi
Teksti on julkaistu Arkin numerossa 4/2017. Tilaa Arkki ilmaiseksi
