”Rukous tekee teologin”, kirjoitti kirkkoherra Väinö Paldán latinaksi virsikirjaan, jonka hän antoi kesäteologille tämän ensimmäisenä työpäivänä. Olin silloin untuvikko teologin urani alussa. Tuo virsikirja on aikoja sitten hukkunut ja kirkkoherra muuttanut taivaan kotiin, mutta hänen jättämänsä viisaat sanat ovat säilyneet mielessäni.
”Niin uskot kuin rukoilet.” Tämä lienee tunnetumpi sanonta kuin kirkkoherran virsikirjaan raapustama omistuskirjoitus. Se mitä rukoilemme jumalanpalveluksen liturgiassa, hengellisissä tilaisuuksissa, hartaushetkissä, opiskelijailloissa, työntekijäpäivillä tai aamulla herätessämme, kertoo uskostamme.
OPKO oli yksi tammikuussa pidettyjen Perustan teologisten opintopäivien järjestäjistä. Suomen Raamattuopisto täyttyi lähes ääriään myöten, kun maailmankuulu Uuden testamentin tutkija ja kirjailija N.T. Wright luennoi. Monella tavalla loistava tapahtuma pani minut kuitenkin pohtimaan rukouksen ja teologian suhdetta koko viidennessä liikkeessä. Korkealaatuista, sielua hivelevää teologiaa oli tapahtumassa ihastuttavan paljon. Rukousta vähän. Mitä tästä pitäisi ajatella?
Lienee totta, että ainakin viidennen liikkeen aikuisten tapahtumissa rukous kanavoituu usein virsien ja Viisikielisen veisaamiseen, lyhyisiin valmiisiin rukouksiin tai tuttujen rukousten, kuten Isä meidän lausumiseen yhdessä. Ajallisesti rukous on usein sivuroolissa. Vapaa rukoileminen tai rukous pienryhmissä on myös jäänyt vähälle. Ikään kuin siihen liittyisi hankaluutta. Olisi mielenkiintoista tutkia, miten rukoilemisen opettaminen, tavat ja rukoukseen käytetty aika ovat muuttuneet liikkeissämme herätysten vuosikymmenistä tähän päivään. Liittyykö tähän myös teologian muutos?
OPKOn syntyä edelsi määrätietoinen rukoileminen Helsingin Tuomiokirkon kellotapulissa. Suurten opiskelijaherätysten roihutessa rukousvartioita pidettiin ennen opiskelijakokouksia ja myös niiden aikana. Olisiko tätä herätystä milloinkaan nähty ilman ihmisiä, jotka rukoilivat polvillaan Jumalan siunausta ja johdatusta etsien? Tämä koettiin niin tärkeänä, että OPKOn syntyessä sen oppiperustassa haluttiin korostaa kokonaisvaltaista antautumista Pyhän Hengen hallintaan.
Viimeisessä Perusta-lehdessä Timo Junkkaala käsittelee Kansanlähetyksen kriisiä 1970-luvun alussa. Tässä jupakassa OPKOkin oli mukana. Junkkaala kävi läpi viidennen liikkeen hajoamisiin johtavia syitä, joista yksi oli ilmeisen teologinen. Hänen mukaansa vastakkain oli ”optimistinen pyhitys- ja herätyskristillisyys, jossa korostettiin kokonaista antautumista Pyhän Hengen hallintaan”. Toisessa äärilaidassa olivat ”ihmisen perinpohjaista turmelusta ja jumalattoman vanhurskauttamista yksin uskosta korostavat”. Jännite eri leirien välillä oli niin suuri, että yhdessä jatkaminen oli mahdotonta.
Rukouksen laatua ja määrää on vaikea mitata. Helpompaa on punnita sitä, mitä opetamme tai emme opeta ja vetää siitä johtopäätös teologiamme sisällöstä. Rukous puolestaan on hyvin henkilökohtainen asia. Jeesus käski seuraajiaan mennä kammioon ja sulkea ovet. Vain Jumalan tuli tietää, kuka rukoili, kuinka paljon ja mitä. Salatun rukouselämän rinnalla Raamattu tuntee kollektiivisen rukoilemisen – rukouksen yhdessä. Alkuseurakunnassa rukouksen merkitystä painotettiin niin paljon, että apostolien tuli raivata sille tilaa Jumalan Sanan opettamisen rinnalle.
Olisiko nyt aika puhua enemmän rukouksesta ja etenkin rukoilla enemmän ja monipuolisemmin?
Eikö luterilaisen vanhurskauttamisopin ymmärtämisen tulisi oikein opetettuna ja uskossa omistettuna johtaa iloiseen rukouselämään ja antautumiseen Pyhän Hengen hallintaan? Kumpaakin tarvitaan. Nyt on rukouksen paikka.
Jeesus, opeta meidät rukoilemaan.
Jussi Miettinen
OPKOn pääsihteeri
Rukoustapahtuma Pääsiäispysäkki Enä-Sepässä 18.-21.4.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Arkki-lehden numerossa 1/2019. Tilaa Arkki ilmaiseksi tästä.
