Voisi ehkä vähän raflaavasti sanoa, etten ole oikein seuraajatyyppiäkään. Ehkä tähänkin ajatukseen samaistuu joku. Lapsesta asti olen ollut vähän sellainen oman tien kulkija, joka on aina viihtynyt erinomaisen hyvin omien juttujensa parissa hääräten eikä koskaan oikein tuntenut oloaan kotoisaksi joukkuepeleissä tai marttakerhossa. No joo, ehkä olen marttakerhoiluun vieläkin vähän nuori, mutta ehkä keksit, mitä ajan takaa.
Jeesuksen seuraaja olen kuitenkin ollut aina. Ja sen ansiosta minusta on tullut johtajakin, nimittäin solunjohtaja. Solut ovat pienryhmiä, joissa kokoonnutaan noin parin viikon välein yhdessä iltapalan, rukouksen ja raamatunlukemisen äärelle. Olen vetänyt omaa solua nyt kolmisen vuotta, ja siitä on tullut minulle rakas oma paikka. Solulaisetkin tuntuvat tykänneen. Ainakin kovasti aina kyselevät, koska nähdään seuraavan kerran.
Vielä muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan itseäni tähän rooliin. Sana johtajuus herätti minulle mielikuvia jostakin synnynnäisestä lahjasta, joka minulta sattuu uupumaan. Roolista, johon joku pirtsakka ekstrovertti solahtaa kuin luonnostaan, ja sitten olemme me muut. Kun kerran jossain saarnassa pastori sanoi, että paimenuus kuuluu kaikille, se lähinnä ärsytti. Ei kyllä minulle ainakaan. Millainen johtaja muka voisin olla, jos seuraaminenkin on välillä hajamielistä tarpomista?
Vastaus on, että pieni. Solut ovat nimensä mukaisesti pienryhmiä. Minun oma soluni on minulle sopivan kokoinen paikka. Oman solun johtaminen on se kevyt ies, jonka minun harteeni jaksavat kantaa. Suurempiakin johtamisrooleja toki löytyy aina ottajille, ja niitä ottajia tarvitaan. Jumalan edessä olemme kuitenkin kaikki pieniä. Suuruuden voimme jättää kaikessa rauhassa Hänelle. Meidän Herramme on se, joka kannattelee pieniä ja suuria taakkoja puolestamme myös silloin, kun väsymme tai epäröimme tai kun meistä tuntuu, ettemme osaa.
Levosta käsin on hyvä paikka, mistä itseään voi lähteä haastamaan.
Susanna Sihvonen
Tampereen OPKOn hallituksen jäsen, kielenkääntäjä
Teksti on julkaistu aikaisemmin Arkki-lehden numerossa 1/21.
