Mari Turunen astuu sisään hämyiseen thaihieromoon. Häntä ajaa sama välittämisen halu kuin jo parikymppisenä opiskelijana Lontoon kaduilla. Mari tietää, että näitä hierojia kuljetetaan ympäri Suomea ja jopa Eurooppaa. Siksi oven takana voi olla tällä kertaa kuka tahansa.
Vastassa on hämmentynyt nainen. Hän ei tiedä, kuka hymyilevä vieras on. Mari ojentaa pienen lahjan ja esittelee itsensä. Alkaa keskustelu, joka muuttaa kumpaakin.
Miten Mari päätyi lahtelaisen thaihieromon ovelle? Vastausta pitää lähteä hakemaan merten takaa Lontoosta.
Jäppilästä Lontooseen
Tapaan sanavalmiin Mari Turusen, 40, Lahdessa, joka on hänen kotikaupunkinsa.
– Voitais ottaa kuvat siinä graffitiseinää vasten. Olen ajatellut kuvata lapseni siinä, mutta he eivät ole vielä suostuneet, Mari nauraa.
Lähetysyhdistys Kylväjän viestintäpäällikkönä toimiva Mari on ollut mukana erilaisissa kristittyjen pienryhmissä noin kaksikymmentä vuotta. Hän istuu myös Evankelistapäivien johtokunnassa. Tie kristillisiin kuvioihin ei kuitenkaan ollut itsestään selvä.
Jäppilästä kotoisin oleva duunariperheen tyttö jäi riparin jälkeen seurakuntaan, sillä hän halusi auttaa. Seurakunnassa oli kummilapsitoimintaa, jonka kautta hän sai vammaisen kummilapsen Virosta.
– Mulla oli vahva oikeudenmukaisuuden eetos ja halu parantaa maailmaa. Evankeliumia en vielä ymmärtänyt, mutta halusin tehdä hyvää.
Lukion jälkeen Mari halusi nähdä maailmaa ja päätyi töihin Lontooseen. Ennen lähtöä hän löysi Monin tavoin maailmalle -kirjan, jossa oli otsikko Seurakuntia maailmalla. Sen alla luki OPKO/Timo Keskitalo.
Spontaani nainen tarttui hetken mielijohteesta puhelimeen.
– Ajattelin kysyä, että onkos siellä sellainen meininki kuin elokuvissa, gospelkuorot ja kaikki. Puheluuni ei kuitenkaan vastattu.
Yllättävä yhteydenotto
Lontoossa ollessaan Mari sai puhelun Timolta.
Kaupunki oli tarjonnut uutta ajateltavaa, eikä seurakuntakuvio enää innostanut.
– Olin jo unohtanut asian, mutta lupasin lopulta mennä tutustumaan.
Uudessa kotikaupungissa tuhannet ihmiset nukkuivat kaduilla pahvinpalojen päällä.
– Maalaistyttöä Jäppilästä alkoi kuumottaa, että miksi kukaan ei tee mitään. Hämmästelin seurakunnassa katujen kodittomia. Sanoin, että Suomessa kirkko sentään tekee diakoniatyötä.
Vanha ja viisas seurakunnan työntekijä Simon otti Marin lämpimästi vastaan.
– Hän ei hämmentynyt vaan sanoi, että kyllä seurakunnassa aina käsiä ja jalkoja tarvitaan.
Mari ohjattiin auttamaan nuorten ja katulasten kahvilaan.
Simon kiitteli Marin halua palvella ja kysyi, saisivatko he myös palvella Maria.
– Hän kutsui minut Alfa-kurssille.
Mari ei tiennyt, mikä Alfa-kurssi on. Hän ilmoitti olevansa tarjoilijana iltavuorossa, eikä pääsisi mukaan. Asia ei ollutkaan sillä selvä, sillä tämä ryhmä kokoontui päiväsaikaan, oli Simon ilmoittanut pilke silmäkulmassa.
– Minulla meni jauhot suuhun. Seurakuntalaiset olivat olleet minulle niin ystävällisiä, että lupauduin mukaan. Yksi kerta, sitten olemme sujut, ajattelin.
Jumalan ministeri
Kokoontumispaikkana oli homeelta haiseva ikkunaton kellari. Mukana oli Marin lisäksi vain muutama eläkeläinen. Ylistyslaulujen veisuu oli epävireistä.
Simon alkoi puhua siitä, kuka Jeesus on. Hän näytti kaavion, jossa verrattiin Uuden testamentin tekstien luotettavuutta muihin sen ajan tekstien luotettavuuteen. Ero oli valtava.
– Tajuntani räjähti. Siihen mennessä en ollut suhtautunut Raamattuun vakavasti. Tämän jälkeen istuin kuin tatti jokaisessa tapaamisessa.
Alfa-kurssin jälkeen nuortenillan rukoushetkessä Mari koki tulleensa t-risteykseen. Jeesukselle olisi vastattava kyllä tai ei.
– Jeesus, ota mun elämä, sanoin hiljaa mielessäni.
Samalla hetkellä Mari kuuli nuorisopastorin rukoilevan: “I will give you my ministry”. Annan sinulle palvelutehtävän. Hän ymmärsi, että itse Jumala puhui hänelle toisen kautta.
– En vain tiennyt, mitä ministry tarkoittaa. Ajattelin, että minusta tulee Jumalan ministeri. Päättelin, että varmaan piispa, kuinka siistiä! Mari nauraa.
Osa yhteisöä
Uskoontulosta asti seurakunta ja pienryhmät ovat olleet Marille tärkeitä. Lahdessa hän osallistuu perheensä kanssa Kohtaamispaikka-jumalanpalvelusyhteisön toimintaan.
Kun sinkkuopiskelijasta tulee vanhempi ja ympärillä alkaa pyöriä perhearki, todella moni asia muuttuu. Silloin liikkeelle lähteminen ei ole enää itsestään selvää. Mari ymmärtää sen.
– Kristittyjen yhteys on valinta. Saan tehdä sen kuunnelleen omia ja perheeni tarpeita.
Mari huomauttaa, että Jeesuksen seuraamisessa ei ole montaa pakollista asiaa, mutta moni on hyväksi.
– Säännöllinen urheilu tekee hyvää. En kuitenkaan aina halua lähteä treenaamaan. En myös väkisin väännä, että jokaisen pitäisi olla pienryhmässä. Tiedän kuitenkin ihmisiä, jotka antaisivat kultakimpaleen omasta pienryhmästä. Toisten avulla voin löytää aarteita, joita en muuten löytäisi.
Luottamus kunniaan
Luottamus on pienryhmässä ehdoton juttu. Se luo turvallisuutta ryhmäläisten välille.
– Kun yksi ihminen rikkoo luottamuksen, se on mennyt kaikilta. Luottamuksen periaate pitää puhua auki. Se, mitä ryhmässä puhutaan, on tarkoitettu vain läsnäolijoille. Sitä ei jaeta edes rukousaiheeksi kenellekään, mikä on valitettavan yleistä, Mari huokaa.
Asenne toisiin ihmisiin on myös usein esteenä seurakuntaan osallistumiselle.
– Moni ajattelee, että vika on muissa, ne on niin urpoja. Tai vika on seurakunnassa, sitä ei osata johtaa.
Hyvin käy sille, joka huomaa, että palikat ovat omassa päässä väärässä järjestyksessä.
Myös uskonelämän suorittaminen saa seurakunnassa elämisen maistumaan puulta.
– Ei ole ihme, ettei suorittajaa nappaa istua raamattupiirissä tai palvella palvelutiimissä. Silloin auttaa ymmärrys siitä, että yhteys toisiin kristittyihin ei ole suoritus, Mari kiteyttää.
Kun pienryhmä tulee tiensä päähän, se pitää uskaltaa lopettaa.
– Lopettaminen ei tarkoita irtisanoutumista ihmisistä, mutta joskus asiat tulevat elinkaarensa päähän. Silloin on hyvä kuulostella, mitä minä tai me tarvitsemme juuri nyt.
Valoa thaihieromoihin
Palaamme thaihieromon ovelle. Sinne Marin vei yhteys uskoviin, jotka kokivat ihmiskaupan vastaisen työn tärkeäksi. Tämä tiimi on ollut Marin parhaita pienryhmiä.
– Aluksi me vain söimme yhdessä ja rukoilimme. Se oli tosi hyvä, koska emme tunteneet toisiamme.
Tiimiläisiä yhdisti huoli erotiikkaliikkeiden ja thaihieromoiden naisista. He tuumivat, voisiko hieromoiden naisia käydä tapaamassa. Pian oltiin jo ovilla, ja syntyi valtakunnallinen järjestö V.A.L.O. – ei orjuudelle, johon myös Lahden tiimi kuului.
Oven taakse meneminen tietenkin jännitti. Edessä oli tuntematon maa.
– Tavoitteemme oli kohdata heitä ja viestittää, että olette ihmisiä, ette objekteja. Oli aika stydiä silloin, kun viesti meni läpi.
Mari tietää, että kaikki thaihieromot eivät tarjoa seksipalveluita, mutta niiden työntekijät ovat haavoittuvassa asemassa ja voivat olla alttiita ihmiskaupalle.
Ensin ryhmäläiset tekivät kohtaamistyötä satunnaisesti, myöhemmin muutaman viikon välein.
– Meillä oli aina kalenterissa Valon kierros, Mari hymyilee.
Thainainen ei itke
Eräällä thainaisella ei ollut koskaan kiire, vaan hän keskusteli mielellään tiimiläisten kanssa. Yhdellä kerralla häntä alkoi itkettää, mutta hän sai pidettyä itsensä kasassa – thainaiset eivät voi itkeä. Kulttuuriin kuuluu, että heidän täytyy säilyttää kasvonsa.
Hän sanoi tietävänsä olevansa tosi paha nainen, mutta hänen on pakko lähettää rahaa sukulaisilleen. “Ei ole muuta keinoa.” Silloin yksi tiimiläisistä sanoi hänelle: ”Tiedätkö, että toimme sinulle lahjan, koska pian vietetään meidän Kuninkaamme syntymäpäivää. Maan päällä ollessaan hän vietti aikaa sinun kaltaistesi naisten kanssa.”
Seuraavalla kerralla tiimiläiset ehdottivat tapaamista kahvilassa. Nainen ihmetteli, että he olivat valmiit esiintymään julkisesti hänen kaltaisensa kanssa. Kun kaikille sopiva päivä vihdoin löytyi, se osoittautui naisen syntymäpäiväksi.
– Tajusimme, että Jeesus oli meidän mukana ovilla. Ja kaikki alkoi siitä, että aloimme kasata tiimiä syömällä yhdessä.
Valon tiimi on ollut erityinen Marin pienryhmien joukossa.
– Meillä oli tehtävä. Uskovaisista tulee helposti etiikan ja opin vartijoita. Mission kadotessa pienistä asioista tulee suuria. Pyörimme omissa ympyröissämme ja alamme kähistä keskenämme.
Kiitos, Simon!
Kuusi vuotta oman Alfa-kurssinsa jälkeen Mari teki mykistävän oivalluksen. Hän oli ollut kurssinsa ainoa kurssilainen. Muut osallistujat olivat kaksi pelastusarmeijan työntekijää ja kaksi kirkolla vapaaehtoistyötä tekevää intialaisrouvaa. He olivat mukana kurssilla tiimiläisinä.
– Ne tekivät sen kurssin minulle! Sen takia ne olivat niin innostuneita kaikesta, mitä rallienglannillani änkytin.
Osallistuessaan Lontoossa järjestettyyn Alfa-konferenssiin, Mari päätti etsiä käsiinsä kurssin vetäjänä olleen Simonin.
– Kiitin häntä siitä, että hän oli ollut uskollinen tehtävässään.
Teksti ja valokuvat: Ilkka Kontturi
Juttu on julkaistu Arkki-lehden numerossa 3/2020. Tilaa Arkki ilmaiseksi.
