Havahduin onnellisesta olostani huolimatta etsimään Jumalaa – tai oikeastaan mielestäni en. Ryhdyin ilman tietoista valintaa vain perehtymään rippikoulun myötä tarkemmin kristinuskoon, oppimaan ja kuuntelemaan tarkasti kuten koulussa. Opiskelin uskoa yhtä itsestään selvästi kuin historiaa ja pidin siitä vähintään yhtä paljon kuin kielistä, mutta sain siitä vielä paljon enemmän. Suhde Jumalaan ei ollut yksipuolinen.
Ajattelin ja ymmärsin vähän, luin ja opin paljon. Aloin vähitellen uskoa suureen valheeseen: Jos olen hyvä kristitty, elämässäni ei voi tapahtua mitään oikeasti pahaa ja kaikki menee aina hyvin.
Sosiologiassa tunnetaan toimintamalli, jonka mukaan ihminen alkaa suurten muutosten keskellä kehittää elämänsä irrallisten tapahtumien ketjusta tarinaa ja luoda sille juonen. Näin ihmisen identiteetti tiivistyy subjektiiviseen narratiiviin.
Kärjistetysti tulkiten asetamme naturalistisen maailmankuvan ohjaamina elämämme sattumat sen avulla meille sopivaan järjestykseen, jolloin maailman vellova kaaos saa käsitettävät rajat ja suunnan.
Kristillisen maailmankuvan mukaan päädymme tässä kohden kuitenkin erilaiseen lopputulokseen, nimittäin aivan autuaalliseen dilemmaan. Kristittyinä elämme Jumalan johdatuksessa ja kuljemme rukoillen Hänen ennalta valmistamiaan teitä, mutta saamme tehdä sen vapaan tahdon ja järjen eli terveen harkinnan suomin vapauksin. Olen siis aktiivinen toimija siinä missä kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumalakin. Mikä ihana ristiriita, lumoavan kaunis filosofinen oikosulku.
Siksi en vain luo yksittäistä käsitystä reaktioketjusta nimeltä Elämä, kun tuon esille omaa viisauttani suuremman kertomuksen siitä, kuinka minusta tuli minä. Kyse on tarinasta ja Jumalan läsnäolosta: Hänen vaikutuksestaan ja reiteistään, joilla kuuliaisesti pysyin tai jätin pysymättä ja jotka Hän silti tunsi.
Vuodet tekevät kaiketi vähitellen viisaammaksi, jos ei muu. Luullakseni keskeisin havaintoni elämästä on kuitenkin tähän mennessä ollut valheenpaljastimen suuri mätää tihkuva löytö minuuteni syvyyksistä.
Usko ei todellakaan pelasta ahdistukselta, surulta tai masennukselta ja niiden tarkoitusta jäämme yleensä etsimään. Elämän koulun algebrassa kipujen kaavasta löytyy silti myös varmaa ja pysyvää, sillä kärsimyksen funktion muuttujien joukossa on aina vakio Jeesus, korostustussilla yliviivattu ylösnoussut Jumalan Poika. Hän ei ole fantasiaa, väkinäistä toiveajattelua tai loogisen ajattelun puutetta, vaan tosi lohduttaja, joka ei välttele vaan pyytää saada auttaa. Olla läsnä.
Katariina Mäkilä
Politiikan ja viestinnän sekä venäjän kääntämisen opiskelija, Helsingin OPKO
Kirjoitus on julkaistu Arkki-lehden numerossa 2/2019. Tilaa Arkki-ilmaiseksi.
