Kontrastien kirkastama Kristus

k3-web
Joskus kauan sitten elin fantasiamaailmassa. Kaikki oli hallinnassa, hyvä voitti ja mahdoton oli vitsi.

Havahduin onnellisesta olostani huolimatta etsimään Jumalaa – tai oikeastaan mielestäni en. Ryhdyin ilman tietoista valintaa vain perehtymään rippikoulun myötä tarkemmin kristinuskoon, oppimaan ja kuuntelemaan tarkasti kuten koulussa. Opiskelin uskoa yhtä itsestään selvästi kuin historiaa ja pidin siitä vähintään yhtä paljon kuin kielistä, mutta sain siitä vielä paljon enemmän. Suhde Jumalaan ei ollut yksipuolinen.

Ajattelin ja ymmärsin vähän, luin ja opin paljon. Aloin vähitellen uskoa suureen valheeseen: Jos olen hyvä kristitty, elämässäni ei voi tapahtua mitään oikeasti pahaa ja kaikki menee aina hyvin.

Sosiologiassa tunnetaan toimintamalli, jonka mukaan ihminen alkaa suurten muutosten keskellä kehittää elämänsä irrallisten tapahtumien ketjusta tarinaa ja luoda sille juonen. Näin ihmisen identiteetti tiivistyy subjektiiviseen narratiiviin.

Kärjistetysti tulkiten asetamme naturalistisen maailmankuvan ohjaamina elämämme sattumat sen avulla meille sopivaan järjestykseen, jolloin maailman vellova kaaos saa käsitettävät rajat ja suunnan.

Kristillisen maailmankuvan mukaan päädymme tässä kohden kuitenkin erilaiseen lopputulokseen, nimittäin aivan autuaalliseen dilemmaan. Kristittyinä elämme Jumalan johdatuksessa ja kuljemme rukoillen Hänen ennalta valmistamiaan teitä, mutta saamme tehdä sen vapaan tahdon ja järjen eli terveen harkinnan suomin vapauksin. Olen siis aktiivinen toimija siinä missä kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumalakin. Mikä ihana ristiriita, lumoavan kaunis filosofinen oikosulku.

Siksi en vain luo yksittäistä käsitystä reaktioketjusta nimeltä Elämä, kun tuon esille omaa viisauttani suuremman kertomuksen siitä, kuinka minusta tuli minä. Kyse on tarinasta ja Jumalan läsnäolosta: Hänen vaikutuksestaan ja reiteistään, joilla kuuliaisesti pysyin tai jätin pysymättä ja jotka Hän silti tunsi.

Vuodet tekevät kaiketi vähitellen viisaammaksi, jos ei muu. Luullakseni keskeisin havaintoni elämästä on kuitenkin tähän mennessä ollut valheenpaljastimen suuri mätää tihkuva löytö minuuteni syvyyksistä.

Usko ei todellakaan pelasta ahdistukselta, surulta tai masennukselta ja niiden tarkoitusta jäämme yleensä etsimään. Elämän koulun algebrassa kipujen kaavasta löytyy silti myös varmaa ja pysyvää, sillä kärsimyksen funktion muuttujien joukossa on aina vakio Jeesus, korostustussilla yliviivattu ylösnoussut Jumalan Poika. Hän ei ole fantasiaa, väkinäistä toiveajattelua tai loogisen ajattelun puutetta, vaan tosi lohduttaja, joka ei välttele vaan pyytää saada auttaa. Olla läsnä.

Katariina Mäkilä
Politiikan ja viestinnän sekä venäjän kääntämisen opiskelija, Helsingin OPKO
Kirjoitus on julkaistu Arkki-lehden numerossa 2/2019. Tilaa Arkki-ilmaiseksi.

tervetuloa mukaan opkon toimintaan

Järjestämme opiskelijailtoja ja nuorteniltoja eri puolilla Suomea. Tervetuloa mukaan!

17.-21.7. OPKOn kesäleiri Valkealassa

17.8. OPKOn 60-vuotisjuhlavuoden pääjuhla Enä-Sepässä klo 11−21

Lisää
luettavaa

Suomen Ev.lut. Opiskelija- ja Koululaislähetyksen tiedotus- ja raamatunopetuslehti

Pääsihteeri Jussi Miettisen kuva.
Pääkirjoitukset

Suuria unelmia pienille ihmisille

Vuoden alussa kuntosalille ilmestyi uusia kasvoja. Monet heistä olivat luvanneet itselleen laittaa kroppansa kuntoon. Vähitellen joukko harveni. Tavoitteiden asettaminen on tärkeää, mutta on eri juttu jaksaa mennä sitkeästi niitä kohti.

Lue lisää »
Aiempia:
Teema

Opetukset

Hengen ja tulen kaste

Olin leikkimässä kotitalomme pihalla Turussa, kun A-rapun kuudennessa kerroksessa asuvan Tepon isä tuli ulos. Hän katsoi meidän poikien auki repsottavia kengännauhoja, kumartui vuorotellen jokaisen kohdalle ja opetti solmimaan nyöreistä rusetin. Kun Johannes Kastajalta kysyttiin, oliko hän se odotettu Messias, hän vastasi, ettei olisi kelvollinen edes avaamaan Messiaan kengännauhoja.

Apologianurkka
Aleksi Markkanen

Vain yksi jumala vähemmän

Uusateistit huomauttavat mielellään, että kristityt ovat pitkälti samaa mieltä heidän kanssaan. He luettelevat pitkän rimpsun muinaisia ja nykyisiä jumalhahmoja, joihin mekään emme usko. Sitten he toteavat myhäilevään sävyyn, että kiistäessään

Kolumnit

Petra Uusimaan kuva.

Perheyhteys toi minut lähemmäksi Jumalaa

Olen aina kokenut kroonista yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta, ja muistan itkeneeni yksinäisyyttäni vielä uskoontulonikin jälkeen monina iltoina rukoillessa. En koskaan uskonut, että Jumala voisi ratkaista yksinäisyyttäni.