– Jeesus käski tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen. Usein opetuslasten kasvattaminen on kristillisille yhteisöille yksi tavoite muiden joukossa. Mielestäni sen tulisi olla kaikkien seurakuntien ja liikkeiden kärkitavoite. Jos emme tee opetuslapsia, mitä sitten oikeastaan teemme? Juha Parkkinen haastaa.
Erittäin hyvä kysymys. Määritelläänpä ensin opetuslapsi, eikö se tarkoita samaa kuin kristitty?
– Opetuslapsi on Jeesukseen uskova ja häntä seuraava ihminen, joka on kasvuprosessissa ja haluaa löytää omaa paikkaansa Jumalan suuressa suunnitelmassa. Opetuslapsi haluaa olla edistämässä evankeliumin etenemistä, ihmisten uskoon tulemista ja uusien opetuslasten kasvamista hengelliseen kypsyyteen, Parkkinen muotoilee.
Opetuslasten tekemisestä puhuttaessa emme siis puhu ainoastaan siitä, että kerätään ihmiset kirkonpenkkiin kuuntelemaan opetusta.
– Kaikki Raamatun opetus on hyvä asia, mutta jos katsoo Jeesuksen esimerkkiä, hän myös valmensi hienolla tavalla ihmiset toteuttamaan opetustaan. Tämä tähtäyspiste puuttuu usein seurakuntien opetuksesta ja kasvatustyöstä – kristittyjen valmentaminen evankeliumin kommunikoimiseen ja opetuslasten tekemiseen, Parkkinen selventää.
Kasvu on armoa
Jos opetuslasten tekemisen tulisi olla kristityille ykkösasia, miksi se ei aina ole? Juha Parkkisen mukaan ensimmäisistä opetuslapsista alkava sukupolvien ketju on tältä osin katkennut.
– Varsinkaan länsimaissa ei ole enää vahvaa näkemystä siitä, että jokaisen kristityn elämäntehtävä on edistää lähetyskäskyä ja opetuslasten tekemistä. Kulttuurisesti kristityn elämänmuoto on pikkuhiljaa vesittynyt. Siksi seurakunnissa hallitsevat muut asiat, jotka voivat olla ihan hyviä asioita, mutta vähemmän tärkeitä.
Voisiko yksi syy olla joidenkin kohdalla sekin, että hengellinen kasvu nähdään raskaana vaatimuksena, ikään kuin täytettävänä mittarina ja näin ollen armon vastakohtana?
– Mikään ei ole niin suurta armoa kuin se, että jokaisella on oman näköinen paikkansa Jumalan valtakunnan työssä. Opetuslapsena eläminen ei onnistu kristityltä omin voimin, vaan kaikki hengelliseen kypsyyteen kasvaminen on Pyhän Hengen työtä ja suurta armoa. Kun ihminen ymmärtää tämän, hän vapautuu vaatimuksen taakasta ja löytää vapauden ja riemun, Parkkinen vakuuttaa.
Näky yhdestä ihmisestä
Miten sitten voimme auttaa muita kasvamaan opetuslapsina? Ensinnäkin Juha Parkkinen peräänkuuluttaa ”näkyä yhdestä ihmisestä”. Hänen kokemuksensa mukaan nimenomaan henkilökohtainen tukeminen ja valmentaminen auttaa parhaiten uskovia kasvamaan hengelliseen kypsyyteen ja ottamaan lahjansa käyttöön yhteiseksi hyödyksi. Kaiken hengellisen toiminnan tulisi palvella yksilöiden kasvua.
– Kristittyinä ajattelemme, että jokaista ihmistä tulee kunnioittaa. Mutta millaisen arvon oikeasti käytännössä annan toiselle ihmiselle? Raivaanko – ehkä muiden asioiden kustannuksella – aikaa ihmisten kohtaamiseen ja tukemiseen?
Parkkinen viittaa Jesajan kirjasta (60:22) löytyvään periaatteeseen: ”Pienimmästäkin tulee tuhatlukuinen heimo, vähäisimmästäkin kasvaa mahtava kansa. Minä, Herra, toteutan tämän äkkiarvaamatta, kun hetki on tullut.”
Keskellä arkea
Opetuslapsena eläminen ja muiden opetuslasten tekeminen ei ole jokin muusta elämästä erillinen projekti, jota pyörittävät vain palkatut seurakuntien työntekijät.
– Opetuslapseus toteutuu jokaisessa ihmissuhteessa, tehtävässä, työssä ja opiskelussa ja lasten kasvamisessa. Sitä ei tarvitse etsiä mistään, vaan se on lähellä. Iso kysymys on: mikä on minun erityinen paikkani ja kutsumukseni suhteessa näihin ihmisiin? Kuinka ymmärrän opetuslapsen identiteettini ja lahjani? Jos olen hektisessä työssä tai opiskelijoiden joukossa, miten voin palvella näitä ihmisiä arjen keskellä?
Juha Parkkinen kertoo esimerkin ajalta, jolloin hän opetti uskontoa eräällä alakoululla.
– Kolme kuudesluokkalaista poikaa tuli luokseni tunnin jälkeen. He kertoivat katsoneensa heviyhtyeiden videoita, joissa oli okkultistisia symboleita, ja kysyivät, mitä ne olivat. Aloin selittää heille asioita ja huomasin, että pojat olivat kiinnostuneita Jumalasta. He pyysivät, voisimmeko lukea Raamattua.
Monien vaiheiden jälkeen pojat tulivat uskoon, ja Parkkinen jatkoi tapaamisia ja Raamatun lukemista heidän kanssaan koko yläkoulu- ja lukioajan.
– Eräs heistä on nyt kirkkoherra, ja olemme yhä yhteydessä. Olennaisinta ei kuitenkaan ole, että hän on kirkkoherra, vaan että hän palvelee Jeesusta omilla lahjoillaan.
Parkkinen muistuttaa myös, että hengellinen vanhemmuus on prosessi, jossa kukaan ei ole valmis vaan jatkuvasti kasvamassa. Omaa vajavaisuutta ei pidä nähdä esteenä – toisen rinnalla oleminen ja kuunteleminen on jo paljon.
Ainutlaatuinen kasvuprosessi
Ihmisten kasvattamisessa Jeesuksen opetuslapsiksi ei ole kyse kloonien tuottamisesta ja kaikkien sullomisesta samaan muottiin, päinvastoin. Hengellisen kasvattajan ja valmentajan tulee muistaa, että keskeistä kasvussa on ihmisen oma kokemus, eivät valmentajan määrittelemät tavoitteet tai mallit.
– Jokaisella ihmisellä on tulkintakategorioita, joiden avulla yritämme ymmärtää toisia ihmisiä ja heidän elämäänsä. Periaatteessa tämä on hyvä asia, mutta se tulee ongelmalliseksi, jos mielemme sisäiset rakenteet ja kategoriat ovat ahtaita, Parkkinen selittää.
– Meidän tulee vapautua kategorioistamme kuuntelemaan ja olemaan läsnä ainutlaatuisen ihmisen kokemuksen äärellä. Mikä on hänen kokemuksensa itsestään, omasta jumalasuhteestaan ja elämästään? Olennaista on se, miten Jumala sytyttää ihmistä itseään.
Arvostusta osoittava yhteisö
Yksilöiden opetuslapseusprosessin tukeminen edellyttää myös hyvän yhteisön rakentamista.
– Ensimmäinen lähtökohta on se, että opettelemme kommunikoimaan arvostusta yksilöille ja joukoille. Tämä on ison oppimisen paikka meille suomalaisille, Juha Parkkinen toteaa. Parhaana rohkaisuna hän pitää yksityiskohtaista positiivista palautetta, joka iskeytyy arjen kokemukseen.
– Kun minulle tulee sellainen olo, että minua arvostetaan tässä porukassa, minussa herää luottamus yhteisöä kohtaan. Tästä tulee itseään toteuttava kehä: luottamus synnyttää edelleen arvostusta.
Terveessä yhteisössä on myös tilaa jokaisen omalle äänelle ja vapautta olla oma itsensä. Parkkinen huomauttaa, että Raamatun mukaan vapaus ja Pyhän Hengen läsnäolo liittyvät yhteen (2. Kor. 3:17).
– Voimme rakentaa sellaista yhteisöä, jossa on mahdollisuus puhua tai olla puhumatta, osallistua, ideoida, olla eri mieltä ja tuoda oma kokemuksensa läsnäolevaksi. Ihmisellä täytyy olla vapaus tutkia omaa hengellistä kutsumustaan, identiteettiään ja erityislahjakkuuttaan. Jos ympäristö on luotu turvalliseksi ja siellä on arvostusta, luottamusta, kunnioitusta ja vapautta, silloin hartiat tippuvat alas, ihminen rentoutuu eikä hänen tarvitse enää esittää.
Teksti: Sari Nuutinen
Kuvat: Henri Järvinen
Artikkeli on julkaistu Arkki-lehden numerossa 3/2015. Tilaa Arkki ilmaiseksi kotiin.
